Synnytys ja lapsen syntymä

Jatkan nyt aiemmin aloittamaani synnytyskertomusta. Vauva-arki ollut sen verran uuvuttavaa ja väsyttävää, etten ole jaksanut tietokonetta käynnistää ja alkaa kirjoittamaan. Teksti on jälleen kerran pitkä, kun en osaa lyhyesti kirjoittaa ja tiivistää. Toivottavasti jaksatte lukea :)

Olin ollut käynnistyksessä jo pe-su välisen ajan eikä tilanteeni ollut lääkkeillä lähtenyt etenemään. Lapsivesi oli mennyt lauantaina illalla. Alkutilanne täysin epäkypsä eikä ollut kolmessa päivässä edennyt juuri yhtään (Alussa 3cm kaulaa, sormelle niukasti auki). Minut oli sunnuntai-iltana siirretty synnytyssaliin kaamean kipukohtauksen takia ja siellä vietin yön yli kipeitä supistuksia kärsien. Sain antibioottia ja nesteytystä suoneen, sillä sunnuntaiaamusta alkaen minulla oli vähän lämpöä ja olin oksentanut ruokani enkä pystynyt syömään. Nukuttua olin saanut ehkä 2h per yö ja olin todella väsynyt.

Maanantaiaamu koitti viimein. Päivänhoitaja oli todella mukava ja ystävällinen. Hänellä oli mukanaan myös opiskelija ja annoin luvan seurata tätä synnytykseni etenemistä. Onhan se heille tärkeää päästä tositilanteisiin mukaan. Pientä etenemistä oli viimein tapahtunut: kohdunsuun reuna oli miltei kokonaan hävinnyt ja kaula poissa. Mulla oli edelleen pientä lämpöä. Viimein päättivät aloittaa oksitosiinitipalla käynnistämisen klo 6.35. Sain myös syötyä vähän mehukeittoa ja puolikkaan viilin.

Supistukset kipeytyivät koko ajan ja oksitosiiniannostusta lisättiin. Yhdeksän tienoilla kohdunsuulla tapahtunut hieman edistystä ja ns. tarjoutuvaosa oli laskeutunut. Synnytys oli viimein käynnistymässä ja paikalle kutsuttiin anestesialääkäri puuduttamaan! Laitoin miehelle innoissani viestiä, että nyt alkaa tapahtua ja hänen ois parasta alkaa tulemaan äkkiä paikalle! Klo 9.15 sain epiduraalipuudutteen. Sen laitto oli epämiellyttävää, kun piti maata alasti kyljellään ja kouristaa selkä niin kaarelle/kippuraan kuin vaan pystyi viimeisillä voimillaan. Samalla tuli kipeitä supistuksia ja oli pakko välillä pyytää taukoa supistuksien ajaksi. Tuntui inhottavalta, kun anestesialääkäri pyyhki/puhdisti selkääni jollain kylmällä ja kostealla ja pisteli minuun paikallispuudutepiikkejä. Epiduraalin laitto oli vähemmän kivuliasta kuin olin pelännyt. Kyllä se oli erittäin epämiellyttävää, mutta kolmen päivän kännistyssupistelujen ja yhtä tyhjän kanssa olevien kivunlievityksien jälkeen se ei tuntunut onneksi niin kivuliaalta tai inhottavalta. Klo 9.30 supistuskivut alkoivat jo helpottaa ja varttia myöhemmin olo oli oikein hyvä. Klo 9.50 alkaen sain kivunlievitystä epiduraalipumpun kautta. Mies tuli paikalle juuri epiduraalia mulle laitettaessa ja hänet passitettiin ensin hakemaan sairaalavaatteet ja viemään tavaransa isien huoneeseen. Häntä jännitti kovasti.

Oksitosiinin määrää laskettiin parin tunnin päästä, kun supistukset alkoivat olla ns. kaksikyttyräisiä eli eivät ilmeisesti ehtineet laskea/hävitä ennen uuden alkamista. Ei mennyt kovin kauaa, kun määrää taas lisättiin supistuksien vähennyttyä ja harvennuttua liikaa. Synnytys ei edennyt ja kohdunsuulla tilanne vain hieman edennyt (kahdelle sormelle auki). Klo 12.30 saan syödä vähän leipää ja mehukeittoa. Kylläpä maistui ruoka vuorokauden syömättömyyden jälkeen vaikka paljoa en pystynyt syömään. Lämpöä oli 37,4 astetta ja vaihtoivat mulle toista antibioottia. Supistukset olivat napakoita, mutta kivunlievitys toimii ja oloni oli ihan hyvä. Klo 13 jälkeen en saanut enää syödä tai juoda mitään, koska kätilöt varautuivat varmuuden vuoksi jo sektiota varten. (Sektioon mennessä ei saisi olla syönyt tai juonut vissiin ainakaan kuuteen tuntiin). En halunnut itse sitä vaihtoehtoa miettiä vaan koetin olla ajattelematta tätä hetkeä pidemmälle.

Klo 14.45 kohdunsuuni auki 5cm, supistusten väli noin 5 minuuttia (tuntui kyllä tulevan tiheämmin...) Tuntuivat alamahassa ja pyllyssä :) Oksitosiini jätettiin tauolle, koska sitä ei saa 6h pidempää antaa kerralla. Mulle aloitettiin tipan kautta lääkitys infektion hoitoon. Antibiootteja olin saanut jo sunnuntaista asti muutaman kerra päivässä. Supistukset harventuivat; väli tipahti 10 minuuttiin. Synnytys ei ollut käynnissä itsestään ilman sitä vauhdittavaa oksitosiinitippaa. Iltavuoron kätilö tuli vuoroon ja hänellä mukanaan toinen opiskelija. Annoin taas luvan osallistua ja seurata synnytystäni. Vähän omituiselta tuntui antaa kaikkien ihmisten kopeloida alapäätäni. Iltavuoron hoitaja alkoi heti puhumaan (pelottelemaan) minulle sektiosta ja sanoi, että jos ei tämän päivän puolella ala tapahtumaan niin yhdeltä yöllä se olisi edessä. Alkoi jännittää kahta kauheammin. Sain imeskellä janooni suun kostukkeeksi vain jääpaloja. Juoda tai syödä en saanut enää mitään.

Klo 17 tienoilla aloittavat uudelleen oksitosiinitipalla synnytyksen vauhdittamisen.
Klo 18.10. Supistukset kipeitä, kipua tuntui alamahalla ja painontunnetta peräsuoleen. Kohdunsuu edelleen 5cm auki, puolikiinteä, supistuksia 4-5 minuutin välein. (Tuntui itsestä vai n.2-3 minuutilta, mutta kai nuo lääkärien raportit on luotettavampia).
Klo 18.30. Supistusten väli enää 3 minuuttia ja olo sietämätön. Kivut oli kamalat. Olin koko iltapäivän jo hengitellyt ilokaasua ja sitä hengittelin edelleen supistuksien aikana. Siitä tuli huono ja omituinen olo, mutta parempi sekin kuin ilman.
Klo 19.45 kohdunsuun tilanne ennallaan. Supistuskivut erittäin kovia. Niitä piirtävän käyrän asteikko taisi loppua numeroon 127, koska sen kovemmaksi luku ei noussut vaikka kivut tuon lukeman jälkeen vielä pahenivat paljon ja kestivät kauan (välillä kymmenkunta sekuntia) ennen kuin tuo arvo alkoi laskemaan. Supistuksia piirtävälle paperille ei myöskään mahtunut piirtymään käyrän teräviä huippuja vaan ne näyttivät siltä kuin joku olisi pätkäissyt niistä palaset pois...

Klo 20.00 tienoilla lääkärit tekivät päätöksen sektiosta ja tulivat kertomaan siitä meille. Mä pillahdin itkuun. Olin niin pettynyt! Kätilö oli puhunut aiemmin, että tämä ilta olisi vielä aikaa koettaa. Kaikki tämä kärsimys ja nyt en saanutkaan edes yrittää normaalia synnytystä. Sektio oli edessä, koska lapsiveden menosta mennyt jo niin kauan ja mulla oli ilmeisesti jokin infektio. Näin olisi turvallisempaa vauvalle, jotta hänet saataisiin nyt nopeasti maailmaan. Pelotti ja ahdisti ihan kauheasti. Leikkaus alkaisi heti, kunhan anestesiahoitaja ehtisi saapua kotoaan paikalle.

Klo 20.30 Oltiin jo sektiosalissa. Mies ei päässyt valmistelujen aikana sinne vaan jäi odottamaan käytävään. Jouduin juomaan tosi pahanmakuista nestettä. Sen pitäisi kuulemma estää oksentaminen toimenpiteen aikana. Ympärilläni hääräsi kamalasti ihmisiä. Mut nostettiin sairaalasängyltä leikkauspöydälle. Sain siellä spinaalipuudutteen, jonka laitto meni ihan samalla tapaa kuin aamuisen epiduraalin. Taisi olla sama anestesialääkäri laittamassa. Onneksi nuo piikkien laitot meni ongelmitta ja hyvin.

Mies tuli mun vierelle istumaan, kun leikkausvalmistelut oli tehty ja piteli mua kädestä. Mun rintakehänkohdalle oli laitettu joku kehikko ja verho, jotta en näkisi sektiota tai mitä alavartalon puolella tapahtui. Kätilöt sanoivat miehelle, että hän saa katsoa, jos haluaa. Ei halunnut. Tapitti tiukasti mua ja muuhun suuntaan. En onneksi tuntenut kipua, sen verran hyvin olivat puuduttaneet ja kivunlievitys toimi. Tunsin vain, kun mua heiluteltiin alavartalosta ja jotain siellä tapahtui. Mieleeni ei oo jäänyt, mitä lääkärit/kätilöt keskusteli. Mun olo oli huono. Oli tosi heikko olo. Tärisin ja mun kädet vapisi koko operaation ajan. Hoitaja koetti pidellä mun käsiä aloillaan, kun en saanut lopetettua tärinää. Janotti ja suuta kuivasi tosi paljon. Sitten he nostivat vauvan pois mahasta. Ihan heti ei kuulunut mitään, mutta kohta kuului lyhyt heikko parkaisu. Kello oli 21.07. Itku oli erikuuloista kuin, mitä olin etukäteen ajatellut. Mulle tuli kyyneleet silmiin ja itkin hieman. Miehelläkin oli muutama kyynel tullut ja silmät kostuneet.

"Onneksi olkoon! Kumpikos teille piti olla tulossa?" onnittelivat ja kysyivät kätilöt.
Meidän poika oli syntynyt. Hänet kannettiin puhdistettavaksi ja isä pyydettiin siihen mukaan. Mua alettiin sillä aikaa kursia kokoon. Tärisytti ja vapisutti vieläkin. Taustalta kuului pojan hentoa parkumista. Kyyneleet kihosivat silmiini ja mietin miten epäreilua on, etten pääse käsittelemään omaa lastani ja lohduttamaan häntä mutta isä pääsee. Oli kamala kuunnella vauvan itkua.

Mulla oli huono olo, suu täynnä limaa. Yritin sylkeä sitä pois ja pyytää juomista, mutta eivät antaneet. Kamala jano ja kurkku ihan rutikuiva. Oli vaikea hengittää nielussa olevan liman takia. Sain happiviikset, muttei niistä ollut juuri apua. Tuntui, että mun parsimisessa meni ikuisuus. Mies ja kätilö tulivat tuoman pojan nopeasti näytille. Ensimmäinen, mitä näin, oli todella valtavat pallit ja suipohko pää. Näytti vauvalta. Sitten he jo jatkoivat matkaa mittaamaan ja punnitsemaan vauvaa synnytyssaliin ja poika pääsisi iskän rinnalle vierihoitoon. Mua parsittiin aika kauan. Tunsin sängyn heilumisesta ja ymmärsin hoitajien puheesta, miten mun kohtua painettiin kasaan. Ei aluksi meinannut supistua. Menetin aika paljon verta. Viimein operaatio oli ohi. Kohtu oli supistunut lopulta hyvin. Sitten oksensin. Enkö ollut saanut pahoinvointiin estolääkettä etukäteen ihmettelivät hoitajat. Tärisin edelleen. Toivat mulle lämpöpeiton ja läksivät viemään heräämöön seurantaan. Salista poistuessani jokainen näkemäni kätilö/hoitaja/lääkäri kävi sanomassa onnittelut. Se tuntui erittäin oudolta.

Heräämöseurannassa olin useita tunteja. Sielläkin jokainen näkemäni henkilö toivotteli onnea. Muistan kyselleeni onko lämpöpeitto sähköpeitto, kun se lämmitti jo ihan liian kuumasti. Mua ei palellut enää. Väsytti hirveästi. En vaan halunnut nukahtaa joten sinnittelin hereillä. Olisi ehkä ollut viisaampaa nukkua, mutta halusin pysytellä hereillä. Lisäsivät kipulääkettä asteittain ja mittasivat multa lämpöä. Sain todella paljon kipulääkkeitä. Muutaman kerran kätilöt kävivät painamassa kohtuani kokoon. Se oli supistunut todella hyvin. Heräämössä sain viimein juodakseni vähän vettä, kun lupasin olla oksentamatta. Miten hyvältä vesi maistuikaan! Heti tuli parempi olo. Join varmaan 10 mukillista siellä oloni aikana, sillä jano oli ihan hirveä.

Viimein kahden tienoilla yöllä minut tultiin hakemaan synnyttäneiden osastolle ja pääsisin näkemään miehen ja poikamme. Hoitaja kuljetti minut sairaalasängyllä synnytyssaleilta kys:n läpi sairaalan vanhalle puolelle synnyttäneiden osastolle. Matka oli pitkä ja tuntui kestävän ikuisuuden. Näin mieheni istumassa yksinään pieni nyytti sylissään synnyttäneiden osaston pimeässä aulassa. Hoitaja kärräsi minut yhteiseen huoneeseen toisen äidin kanssa, sillä perhehuoneita oli vapautumassa vasta seuraavana iltana. Vierailuaika oli päättynyt, mutta mies oli saanut ja halunnut odottaa minun saapumistani osastolle. Ehdimme hetken juttelemaan ja sain pitää vauvaa rinnallani. En muista tulivatko hoitajat jo silloin yöllä kokeilemaan ja auttamaan ensi-imetyksessä vai tapahtuiko se vasta aamulla. Mies lähti kotiin nukkumaan väsymystään. Hoitajat pitivät huolta pojasta ekana yönä ja minun käskettiin levätä ja nukkua.

Rankka synnytys oli viimein ohitse; 4 päivää kesti käynnistelyistä pojan syntymään. Kaikki ei mennyt niin kuin oli suunniteltu, mutta onneksi vauva oli tullut onnistuneesti maailmaan eikä hänellä ollut mitään hätää <3

"Yksi pieni elämä, suuri valo sisällä.
Katson hiljaa nukkuvaa, katson lohdun kantajaa.
Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä,
sillä saattajani on vastasyntynyt."

Live Aid – Uusi Lastensairaala 2017 - LOHTU, 2014
https://www.youtube.com/watch?v=1wXjcuCikUA

Syntyvän lapsen sukupuoli - onko sallittua toivoa tyttöä tai poikaa?

En ole täällä blogissa tarkoituksella maininnut tai puhunut vauvamme sukupuolesta. Epähuomiossa olen saattanut sen jo paljastaa ja varmaan joku on sen arvannut rivien välistä tulkitsemalla. Lapsen sukupuolellahan sinänsä ei ole väliä. Usein kuulee sanovan, että pääasia, jotta lapsi on terve. Tätä olen itsekin sanonutja koettanut myös oikeasti ajatella niin.

Mutta mutta. On ehkä hieman tabu sanoa, jos toivoo enempi toista sukupuolta syntyväksi kuin toista. Ehkä johtuen omasta pituudestani olen ajatellut ja toivonut lapseksi tyttöä. Olehan itsekin tyttö ja siten kokenut tyttölapsen hoitamisen ja kasvattamisen luontevaksi jne. Ajatellut, että tytölle lyhyys ei ole niin paha asia kuin pojalle. Tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa olen pelännyt, että lyhyttä poikalasta kiusattaisiin varmasti tai hän ei aikuisena saisi kunnon puolisoa. Tyhmiä mietteitä vai mitä? :)

Tässä raskaudessa mulla oli alussa erilainen fiilis sukupuolesta kuin ensimmäisessä. Silloin ajattelin heti lapsen olevan tyttö (no sitä en saa koskaan tietää) mutta nyt olo oli erilainen. Mieleen tuli häivähdyksiä ja fiiliksiä poikalapsesta. Mullehan tuli jo heti alkuun yksi ns. poikalapsen tunnusmerkki eli linea negra (jo rv 6 tienoilla) ja myös virtsa oli raskausajan sameaa. Se myös vanhojen uskomusten mukaan viittaisi poikaan. Juuri ennen rakenneultraa olin kysellyt netissä yhdessä pienessä mammaryhmässä mahakuvieni perusteella arvaamaan sukupuolta. 90% (noin kymmenen arvaajaa) veikkasi poikaa mahan perusteella. Myös mies oli alusta asti puhunut jo "meidän pojasta". Hänelläkin selkeästi oli toivesukupuoli ja ilmaisi sen selkeästi. Toivoin salaa kaikkien olevan väärässä ja rakenneultran kertovan meille tyttöuutisia.

Rakenneultrassa huomasin itse sukupuolen tutkimuksen aikana. Toivoin, että kätilö katsoisi ja varmistaisi tunnistinko oikein vai väärin. Pieni pettymyksen aalto ehti humahtaa lävitseni, sillä olin näkevinäni nimittäin pallit. Mies ei ollut itse sukupuolta huomannut ja ultrauksen lopussa kätilö kysyi halutaanko tietää lapsen sukupuoli. Hän ei sitä vielä tutkimuksen aikana ollut huomannut tai selvittänyt. Toivoin nähneeni väärin ja kuulevani kohta tyttöuutisia.

Poikahan se on. Ihan selkeästi. Selkeät pallit ja pippeli siellä näkyi. Pääasia, että lapsi on terve ajattelin minä sitten. Ultran jälkeen kysyin mieheltä hänen tuntemuksiaan. Oli ihan iloinen, mutta olisi hänelle tyttökin kelvannut. Hän taisi olla vähän ärtynyt minulle, kun sanoin toivoneeni tyttöä. Mielessä kyti myös pelko onko lapsi terve. Hänellä oli näkynyt kysta aivoissa ja se ehkä mietitytti tuota sukupuolta enemmän.

Tietoisesti työnsin sukupuoliasiaa taustalle pitkään. En varsinaisesti sitä miettinyt vaan päätin antaa itselleni aikaa sisäistää sen. Kerroin sukupuolesta kaikille kysyttäessä, mutta en maininnut sitä itse muuten kuin tuntemattomien mammojen kanssa nettikeskusteluissa. Käsittelin asiaa pitkään ja vielä edelleen sukupuoliasia on mielessä. Miehen kanssa kutsuimme sikiötä "pojuksi". Ajattelin ehtiväni sisäistää asian hyvin ja päästä sen kanssa sinuiksi synnykseen mennessä tai viimeistään heti lapsen synnyttyä. Asiaa olisi helpottanut, jos en olisi pelännyt syntyykö meille varmasti terve lapsi sillä pieni pessimisti mielessäni kielsi vielä iloitsemasta lapsesta ennen kuin hän varmasti olisi täällä. Mitä vaanhan voi tapahtua ja synnytys ei välttämättä menekään putkeen. Pahimmillaan lapsi olisi voinut kuolla kohtuun ihan loppuaraskaudessa. Ja synnytykseen asti vielä elättelin salaa mielenperukoilla aivan pienen pientä toivoa, että rakenneultra olisi kuitenkin ollut väärässä. Olisihan se mahdollista, sillä jollekin on käynyt niin...

Painoarvio + lantion magneettikuvaus = Synnytyksen käynnistys rv 38+4!

Menin Kysille perjantaina lähetteen takia ja itselle oli hieman epäselvää, mitä tuo lähete koski. Oletin sen olevan painoarvio ja mahdollisesti magneettikuvaus lantiomittojen selvitystä varten. Olin kotona hieman miettinyt, et onko olemassa mahdollisuus, että joutuisin heti jäämään käynnistykseen. En kuitenkaan halunnut uskoa sitä enkä ottanut mukaan ns. sairaalakassia tai mitään ihmeempää tarviketta normaalin käsilaukkukaman lisäksi.

Tuntui omituiselta odottaa vuoroaan samassa aulassa kuin, missä kuukausia aiemmin oli odotettu rakenneultraan. Tuntui, että muut ihmiset tuijottivat minua ja isoa mahaani. Olin yksin, sillä miehellä oli töitä. Vuoroni tuli ja minua tultiin hakemaan. Lääkäri pyysi riisuutumaan ja kävin tutkimuspöydälle makaamaan. Sain kuulla häneltäkin, miten iso maha minulla on :) Kaikki lääkärit/hoitajat aina sanoneet siitä jotain, mutta varmaan sanovat kaikille raskaana oleville. Lääkäri teki ensin sisätutkimuksen. Sormelle just ja just auki, paikat pehmenneet, mutta kaulaa 3cm jäljellä eli epäkypsä lähtötilanne. Sitten hän alkoi tutkia ultralla ja ottaa mittoja. Hän oli terveyskeskuksen lääkärin tavoin yllättynyt saamistaan tuloksista ja otti lopulta ne kahdesti. Tulos oli sama. Rv 38+4 painoarvio 4,2kg ja synnytys sen perusteella käynnistetään nyt.

Lähettivät minut suoraan magneettikuvaukseen. Olin hämmentynyt ja epäuskoinen. Ai nytkö joudunkin jäämään tänne enkä pääse enää kotiin? Ajatukset risteilivät mielessäni enkä oikein tiennyt mitä ajatella. En tiennyt toivoako suoraa sektiota vai synnytyksen etenemistä käynnistyksellä. Laitoin miehelle tekstarin töihin, että jatkaa työpäivänsä normaalisti loppuun ja tulee sitten sairaalaan: joudunkin jäämään sinne synnytystä käynnistämään!

Magneettikuvauksessa piti maata putkessa 10 minuuttia musiikkia kuunnellen. Aika meni suht hitaasti, mutta onneksi sai kuunnella edes musiikkia niin koettelemus ei ollut liian piinaava. Sen jälkeen minut opastettiin ilmoittautumaan naisten poliklinikalle synnytysten käynnistystä varten, lääkäri ilmoittaisi kuvauksen tulokset minulle myöhemmin. Sain sairaalavaatteet ja minut opastettiin huoneeseen. Huoneessa ei onneksi ollut muita vaan sain rauhassa tutustua huoneeseen ja selkeyttää ajatuksiani. Kätilöt eivät antaneet minulle heti käynnistäviä lääkkeitä, kun joutuivat odottamaan lääkärin lausuntoa magneettikuvista. Taisin klo 14 tienoilla saada lääkkeet, kun lääkäri oli ollut sitä mieltä, että alakautta pitäisi mahtua syntymään ja lähdetään normaalia synnytystä tavoittelemaan.

Kysin synnyttävien tilat ovat uusittuja ja modernit. Minulla oli tilava kahdenhengen huone, jossa sängyt erotettu verholla. Huoneessa telkkari ja lukolliset kaapit. Lisäksi yhteinen iso vessa/suihku naapurihuoneen kanssa. Myös sairaalavaatteet oli uutta mallistoa ja näyttivät kivoilta :) Lisäksi oli yhteinen ruokailu/oleskelutila muiden potilaiden kesken. Ruuat tulivat sinne säännölliseti ja kävin siellä syömässä illalla. Hoitajat laittoivat välillä antureita seuraamaan vauvan sykettä ja minun supistuksiani eli olin ns. "käyrillä". Katselin rauhassa telkkaria ja lueskelin lehtiä aikani kuluksi siihen asti, että mies viimein töiden jälkeen tuli paikalle ja toi samalla minulle kotoa tavaroita. Puhelimestani oli jo loppunut akku puolilta päivin ja siksikin oli niin jännittävää olla siellä osastolla, kun ei saanut edes miestä kiinni. Supistuksia tuli harvakseltaan eikä ne olleet kovia. Miesparka oli luullut, ett vauva syntyy jo tänään ja oli ihan täpinöissään ollut koko työpäivän ja laittanut jo kaikille sukulaisilleen viestiä, että nyt olemme synnyttämässä. Sain uudestaan käynnistävää lääkettä illalla kuuden aikaan. Kuulemma saisin seuraavan kerran lisää aamulla, kun eivät yötä vasten yleensä lääkkeitä anna, jos ei mitään edistystä ole tapahtunut. Melkein kympin aikaan illalla mies lähti, kun kätilö kävi vinkkaamassa, että vierailuaika ois jobohi ja yöks pitäis poistua... Tuntui ahdistavalta jäädä yksin ja itkin hieman. Samaan aikaan huoneeseen tuli toinen asukas enkä saanutkaan olla itsekseni huoneessa.

En saanut yöllä nukuttua juuri lainkaan, max. 2h. Pyörin vaan sängyssä. Supisti ja koski. Huonetoveri katsoi telkkaria myöhään ja tuijottelin sitä itsekin samalla. Puolen yön aikaan koetin käydä nukkumaan, mutta ei siitä tullut mitään. Koetin käyttää korvatulppiakin, mutta uni ei vaan tullut. Koitin lievittää kipuja lämpimien geelipussien avulla ja ne auttoivat vähän. Mutta vain vähän. Pyysin saada lääkettä ja toivat särkylääkettä. Siitä ei kuitenkaan ollut apua. Vähän juttelin naapuripedin naisen kanssa. Hän oli tullut kivuliaiden virtsakivien takia hakemaan kipuihin hoitoa ja laskettuun aikaan pari kuukautta jäljellä.

Lauantaiaamu koitti. En ollut nukkunut oikeasti varmaan koko yönä yhtään. Olin todella väsynyt. Supistuksia tuli edelleen harvakseltaan. Kävin aamupalalla ja sain lisää käynnistäviä lääkkeitä, kun en ollut edennyt eilisestä yhtään. Mies tuli sairaalaan aamusta ja oli pari tuntia. Läksi sit välillä kotiin ja tuli illemmalla takaisin. Huonetoverini onneksi lähti kotiin ja jäin taas itsekseni. Supistuksia tuli ja ne oli vähän kivuliaita. Iltaa kohden kivut lisääntyi. Menin klo 19.15 käymään vessassa. Juuri, kun istuin pytylle tunsin, miten lapsivedet valahti. Tuntui omituiselta :D Nauroin itsekseni ja huusin miehelle, että kutsuu hoitajan, kun nyt meni lapsivesi. Lapsivesi ei ollut väriltään poikkeava ja jatkettiin siis normaalisti odottaen, että supistukset lähtis kovenemaan. Mies lähti kahdeksalta kotiin nukkumaan.

Yö meni kivuliaissa merkeissä. Lämpöpussien avull koitin taas sinnitellä, särkylääkettä sain mutta ei taas auttanut. Kivut yltyi sen verran, että sain kipulääkepiikin käteen. Se lievitti kipuja hieman ja sain pari tuntia nukuttua. Keskellä yötä jouduin kuitenkin jo pyytämään lisää lääkettä, kun supisti niin kipeästi. Antoivat vielä puolikkaan annoksen kipulääkettä pistoksena. Enempää ei kuulemma voinut antaa vaan jouduin käyttämään lämpöpusseja vain.

Sunnuntaiaamuna olin todella väsynyt. Koski ja oksensin aamupalani pois ja laittoivat mulle käten tipan nesteytystä varten. Supisti ja koski. Mulla oli vähän lämpöäkin. Mies kävi päivällä muutaman tunnin, mutta lähti kotiin, kun kohdunsuun tilanne ei juuri edennyt; kaula oli sentään alkanut hävitä, mutta edelleen vaan sormelle auki. Antoivat mulle päivällä peräruiskeen valmiiksi ja sitten pitikin kipittää äkkiä vessaan.

Neljän aikaan illalla sain kamalan kipukohtauksen. Sattui ihan tajuttomasti! En pystynyt liikahtamaan tai kääntämään kylkeä ilman todella viiltävää ja kamalaa kipua. Yhtäkkiä huone oli täynnä hoitajia eikä kukaan osannut sanoa, mistä mun kamala kipu yhtäkkiä johtui. Laittoivat puudutteen kohdunsuulle ja rupesivat valmistamaan mua synnytyssaliin siirtoa varten, jos tarvitsee kiireesti nyt leikata. Pistivät myös katetrin ja sitten olinkin jo kärrättynä synnytyssaliin. Kipu kuitenkin helpotti. En tiedä auttoiko se puudute vai katetri. Mulla oli ollu vaikeuksia saada pissittyä supistusten takia ja se saattoi aiheuttaa kivun. Puudutteesta johtuen supistukset ilmeisesti harventuivat. Sain jäädä synnytyssaliin yöksi, koska mut sinne kerta oli jo valmiiks kärrätty ja tilaa oli.

Yö meni tuskaisesti supisti ja koski. Sain taas pyydettyäni kipupiikin ja muuten vaan lämpöpusseja. Koska kipupiikkikään ei auttanut niin yksi kätilö opasti myös ilokaasun käytössä. Ei siitä kipuihin apua ollut mutta sainpahan ajan kulumaan, kun hengittelin sitä ja leikin, että se jotain hyödyttää... Aamulla pistivät mulle viimein epiduraalipumpun ja oksitosiinitipan vauhdittamaan synnytystä ja sitten alkoi pikkuhiljaa synnytys etenemään.

Siitä lisää seuraavalla kerralla, kun ehdin kirjoittelemaan lisää :D