Joulun ja uuden vuoden kuulumiset sekä päiväkirjamaista löpinää.

Heippa!

Joulu meni ja mukula edelleen pysynyt masussa. Tämä kirjoitus sisältää valitusta ja masentelua ja ns. turhan päiväistä höpinää enimmäkseen muusta kuin raskaudesta. Aatto oli mulle hieman rankka. Olin todella väsynyt ja vietimme sitä vanhempieni luona. Menimme sinne jo päivällä joulupuurolle ja kahville. Olin alkuun kärttyinen, kun nukuin huonosti ja ruoka ei ollutkaan vielä sovittuun aikaan valmis. Noh, onneks "Hyvä ruoka, parempi mieli" :) Kahvin jälkeen lähdettiin käymään kotona, kun mulla oli vielä osa lahjoista paketoimatta/viimeistelemättä ja sovittiin, että tullaan uudelleen parin tunnin päästä mummon & ukin saapuessa.

Mentiin neljäksi takaisin ja ukki & mummo oli kans siellä. Meillä nämä joulut menneet aina samalla kaavalla ja seurueella. Vähän etukäteen jännitin ukin ja mummon tuloa, kun ukillani on muistisairaus (alzheimer) ja se on jo pahentunut paljon. Ei tainnut ukki enää meitä tunnistaa, joten en hänelle puhunut juuri yhtään ja istuin kauempana, jotta ei hämmenny mahastakaa (jos olisi sattunut vielä muistamaan). Syötiin porukalla jouluruokaa ja pelattiin siskon & mieheni kanssa scrabblea ajankuluksi. Porukat ja mummo (+ukki) jutteli olkkarissa. En oo koskaan ollu kauheen seurallinen enkä jaksanut olla löpisemässä turhanpäiväsyyksiä vanhempien/isovanhempien kanssa vaan ollaan siskon (ja miehen) kaa aina livistetty vielä aikuisinakin ns. omiin oloihin :)

Piti jättää peli kesken, kun alkoi kuulostaa, että ukki oli vähän levoton ja kyselee outoja asioita. Jaettiin sit lahjat tässä välissä. Ei saatu mitää ihmeempää. Aika turhaa tavaraa tuli mm. mummolta niin kuin olin etukäteen odottanutkin. Hän oli itse tehnyt meille villashaalin tai jonkun vastaavan ja antoi meille mm. käytetyt/kuluneet/vanhat kirjat omasta kirjahyllystään. Mulla ei meinannut pokka pitää, kun luin siskon kirjan takakannesta nopeesti pätkän väsyneillä silmilläni ja bongasin siitä nopeasti vain jotain seksiin liittyvää :D Repesin niin totaalisesti ajatukselle, et mummo on antanut 21-v. siskolleni jonkun ikivanhan eroottisen romaanin tms. et en pystyny lopettaa nauramista. Piti poistua huoneesta rauhottumaan, kun sattui mahaan niin paljon tuo nauraminen. Myöhemmin luin tuon takakannen uudelleen eikä se nyt ihan sitä ollut kuin mitä pikavilkaisulla olin kuvitellut, mut tuskin mummo oli itsekään ees lukenut, mistä tuo kirja kertoo. Lisäksi saatiin herkkukori, jossa oli mm. viikunoita, keksejä, juustoja ja mansikkahilloa. Ajatuksena kaunis nuo mummon lahjat mut toteutus kyl taas ontui. Leivässä oli saman päivän parasta ennen päivä ja viikunat oli ihan huonoja/vähän homeessa/kolhuilla. Iskä oli kysynyt onko mitään kylmään laitettavaa hänen lahjoissaan heti, kun olivat tulleet ja mummo sanoi ettei oo. Noh, en kyl uskaltanu noita tuorejuustoa/juustoja jne. kyl ottaa vaan jätin porukoille ne, kun mummosta ei tiedä onko ne hänellä kotonakaan olleet kylmässä vai siinä korissa oottamassa pari päivää... Mansikkahillo oli itse tehtyä ja siitä oli raaputettu vuosiluku piiloon ja väristä päättelin, että saattaa olla noin 5 vuotta vanhasta hillosta kyse, kun ei heillä tietääkseni enää vuosiin oo mansikoita mökillä kasvanut... Katotaan uskaltaako sitäkään syödä. Sain lahjaksi myös isältäni torkkupeiton ja meillä ennestään on myös pari niin ei ihan menneet lahjat kyl nappiin.

Yllättäen vauvalle ei saatu mitään muuta kuin siskolta toivomani täytettävä vauvakirja. Itkuhälytintä olin toivonut, mutta ei kukaan ollut sellaista sitten rohjennut ostaa. (piti tilata sellainen nyt itse). Saatiin mm. lumilapio, sukat, hanskat, karkkia, muumimuki, saksien teroitin, lahjakortit s-ryhmään jne. pientä. Lahjojen jaon jälkeen juotiin kahvit. Ukki oli kyllä ihan pihalla jutuistaan päätelleen ja iskä veikin heidät sitten viimein kotiin. Iskä sanoi, että nyt tais olla viimeinen joulu yhdessä, ettei ukki ainakaan enää ens vuonna varmaan ole mukana. Harmitti, ettei kukaan ollut tänäkään jouluna muistanut ottaa valokuvia muistoksi. Minä olin todella väsynyt ja olisin halunnut lähteä jo ennen ukin ja mummon lähtemistä, mut piti perinteisesti odottaa, että he poistuvat ensin. Lähdettiin kyl sit kotiin, kun he oli lähteneet.

Joulupäivä meni kotona makoillessa. Olin todella todella väsynyt. Olo oli myös huono ja heikotti. Tapaninpäiväks matkattiin parin tunnin reissu miehen mummolaan syömään ja sieltä sit viel tunnin matka illaksi hänen äitinsä luokse miehen kotikaupunkiin. Olimme yötä hotellissa, koska en halunnut olla kenenkään vuodesohvalla yötä ja saada sen takia maailman surkeimmat yöunet. En kyllä hotellissakaan nukkunut kovin hyvin, kun ilmastointi hurisi niin kovasti ja ilman sitä taas tuli ihan liian kuuma. Lisäksi yöunet jäi vähiin, kun mies lähti tapaamaan kavereitaan ja lupasi tulla puoleen yöhön mennessä varmasti takaisin. Odottelin yksin hotellissa pari tuntia ja puolilta öin kyttäsin ikkunasta, koska tulee ja jättää auton parkkipaikalle. Noh, ei yllättänyt ettei häntä vielä yhteen mennessä huoneessa näkynyt vaikka pyhästi lupasi tulla. Luovutin ja päätin ruveta nukkumaan. Olin pettynyt taas kerran hänen turhiin lupauksiin ja laitoin hänelle vaan viestillä surkunaaman. Oli vissiin vähän sen jälkeen viestini lukenut, kun laittoi vastaukseksi, että lähtee nyt tulemaan ja puoli kahden tienoilla tuli hotelliin. Mua vaan vitutti ja mökötytti. Tuli taas olo, et kaverit on hänelle paljon tärkeemmät eikä mulla tai vauvalla oo mitään väliä. Ei ees jouluna halua mun kanssa viettää aikaa vaikka meillä ois mun mielest voinut olla yhdessä kiva ilta hotellilla tai oltais voitu käydä syömässä ravintolassakin jotain. Söin nimittäin huoneessa nälkääni joulusuklaat, kun ei muutakaan ollut ja mies oli lähtiessään puhellut, et tuo puolilta öin abcltä vaikka kolmioleivät. ;P

Aamupala oli hotellilla hyvä, mut olin väsynyt, kun yöunet jäi vähäisiksi ja huonosti nukutuiksi. Mua myös vähän vaivaa liikkua julkisesti, kun ihmiset tuijottaa mahaa. Tuntuu myös, et miestä vähän hävettää kans liikkua mun kanssa nyt. Se aina vittuilee mun vaatteista ja ulkonäöstä tai pyörittelee silmiään, jos en jaksa sen mielestä panostaa itseeni tarpeeks. Mulle ei vaan ulkonäkö oo kaikki kaikessa vaan riittää, että on oma itsensä... En oo siis raskauden aikana värjännyt hiuksia ja meikkiäkin oon vähentänyt, kun mulle tulee ihottumaa enkä saa lääkevoiteita apuna nyt käyttää. Kasvatan nyt ns. omaa hiusväriä takaisin enkä aatellu raskauden jälkeen palata pikimustaan vaan johonkin vaalean ruskeaan vaikka aluksi. Mies ei tykkää mun hiuksista tai vaatteista nyt yhtään, mut yritän vaan kestää sen. Mut kyl se silti tuntuu vähän pahalta ja heikentää itsetuntoa ajoittain. Enkä kuulemma saa ees leikata hiuksia lyhyeks vaikka sitten pääsisin eroon tästä ns. juurikasvusta, jos mulla ois poikatukk pitkän tukan sijasta. Mua edelleen vaivaa pieni luottamuspula sen suuntaan, kun tuota puhelinriippuvuutta sillä on edelleen ja känny kulkee matkassa koko ajan. Toivon, että hän vois opetella olemaan ilman näitä teknisiä laitteita ees sit, kun vauva on syntynyt, jottei muksu opi samoja tapoja vaan sais isältään huomiota ja aikaa (vaikken minä saiskaan).

Nyt välipäivät mies käynyt töissä ja oon ollu itse kotona. Näin eilen yhtä kaveriani ja puhuttiin pääasiassa hänen koirastaan tai työasioista. Häntä mä olin joskus miettinyt kummiksi, mutta en voi enää pyytää. Hänellä on niin monta kummilasta jo ja muuten hän ei ole tippaakaan "lapsi-ihminen" eikä esim. halua omia lapsia. Ei kysellyt juuri mitään mun raskaudesta niin en halunnut alkaa hänelle sit kertomaankaan, kun tiedän, ettei häntä kiinnosta. Yks ilta taas pahoitin mieleni, kun oltiin käymässä nukkumaan ja mies sanoi, että oli aatellut uuden vuoden viettää kavereiden kanssa. Mietin vaan mielessäni, ettei hän voi vittu olla taas tosissaan! Kysyinkin, et ihan oikeesti ja tosissaanko oot tuollasta aatellut? Ja niin oli asia. Itsehän olin aatellut, et me paistettais viimein tuo kinkku silloin, tehtäs hyvää ruokaa kotona ja vietettäs ilta kotona herkkujen kera. Käytäs kattoo raketteja ja kateltas vaikka telkusta leffaa. Aiempina vuosina meidän uv:t on menny mm. muutossa tai ollaan käyty ravintolassa parina vuotena syömässä. Kuvittelin, että tää uus vuos ois miehellekin jotenkin vähän tärkeempi/erikoisempi päivä, kun meillä on vuosipäiväkin just tänään... Nyt tulee 6 vuotta yhdessä olemista täyteen. Mun on ihan turha näköjään oottaa mitään kukkia tai muistamisia tänään... Ilmeisesti hän ei nyt oo kuitenkaan lähdössä mihinkään, niin ainakin eilen sanoi. Mut eipä tuota voi viel tietää onko työpäivän aikana mieli muuttunu ja kaverit saaneet puhuttua ympäri.

Mun maha on kyl viime päivien aikana laskeutunut ja vauva varmaan kiinnittynyt, kun ollut sen verran paljon menkkamaista jomotusta. Tuntuu istuessa, et sylissä on kova keilapallo. Maha tullut ns. tielle istuessa, et joutuu istumaan jo jalat enempi harallaan. On myös päiviä, jolloin tuntuu, et maha on ihan koko ajan vähintään puolikovana/puolisupistavana. Onneks vauva ei syntynyt 2015 vuoden aikana vaan nyt voin jo sanoa, et pikkuinen tulee maailmaan vasta 2016 niin kuin pitääkin! Tänään rv 36+3 eli ei ole enää montaa päivää, kun vauva on jo ns. täysiaikainen eikä lasketa enää syntyessä keskoseksi :)


Oikein hyvää ja mukavaa uutta vuotta 2016 kaikille!

Toinen lääkärineuvolakäynti rv 35+0: synnytystapa-arvio ja painoarvio

Eilen meillä oli toinen lääkärineuvolakäynti rv 35+0. Samalla käynnillä oli tarkoitus tehdä synnytystapa-arviota ja odotimme kuulevamme myös painoarviota ja nopeaa ultrausta.

Käytiin ensin hoitajan luona. Katsottiin perusjutut eli paino, hemoglobiini ja verenpaine. Ne oli kaikki ok ja mun hemppa oli onneks kuukaudessa noussu satasesta lisäraudan avulla yli 120 :) Jee! Voin ehkä vähän nyt hellittää noiden tablettien syönnin suhteen ja ottaa niitä silloin tällöin, kun vaikealta tuntunut muistaa. Näköjään kannattanut kiinnittää huomiota siihen, et ottaa mammavitskut ja raudat ilman maitotuotteita tai tyhjään mahaan yöllä. Oon välillä juonu c-vitamiiniporetabletin vaan rautalääkkeen kaverina, kun c-vitamiinin pitäis tehostaa sitä imeytymistä niin ehkä sekin on sit auttanut paljon.

Lääkäri kyseli alkuun vointia ja miten rakenneultra oli mennyt. Sit kävin tutkimuspöydälle alapää paljaana makaamaan. Tunnusteli ekaks vauvan asentoa ja mittas sf-mittaa. Sf-mitta 34cm eli tasaisesti menee yläkäyrällä niin kuin aiemmilla neuvolakäynneillä on mennyt. Vauva edelleen raivotarjonnassa ja lääkärin mielestä oli jo aika alhaalla. Kiinnittymisestä ei maininnut mitään, mutta kai se sitä ehkä myös tarkoittaa. jos vauvan pää on alhaalla?

Synnytystapaa arvioidessa ja tunnustellessa lääkäri sanoi, että kyllä mun lantion pitäisi olla sen verran leveä sisältä, että normaali alatiesynnytys onnistuisi. Kyllä sen sit huomaa, jos ei alatiesynnytys ala etenemään tai jos siitä ei mitään tule mutta ensin yritetään normaalisti kuitenkin. Hirveen kiva tietää. Kiva ois koettaa pusertaa vauvaa ulos ensin päivä ja sit vasta luovutetaan ja mentäiski leikkuriin :D Kohdunsuu mulla oli vähän pehmentynyt ja kaulalla pituutta ainakin 2cm. Otti streptokokkinäytteen kans ja ilmoittelevat, jos se bakteeri löytyy. Sitä ei kuulemma hoideta nyt enää mitenkään ja vaikuttaa vaan synnytykseen, et sillon suojataan vauvaa saamasta tartuntaa.

Alapäätutkimuksen jälkeen hän päätti katsoa vähän ultralla painoarviota. Itse en ultran näytöstä juuri mitään erottanut, kun näyttö oli lääkäriin päin ja näin sitä vain viistosti hieman. Alkuun en näytöltä osannut hahmottaa, mihin kohti arvioidut viikot siinä tulevat, mutta sitten huomasin... Vähän kyllä alkoi mietityttää ja jännittää tulokset, kun lääkäri juuri vatsan ympärystä mittasi ja lukeman mukaan se vastaisi rv 38-39! :D Luiden mitatkin oli noi viikko isommat (36). Oisiko 4-5 mittaa ottanut eri puolelta vauvaa (pää, reisuluu, vatsa jne), joiden perusteella tuo painoarvio tehtiin. Taisi itse lääkärikin yllättyä, kun tulokseksi pamahti laskelmien jälkeen 3,2kg! Kuulosti täti yllättyneeltä ja päätti mitata vielä uudelleen. Uusintakerta ei juuri lukemaa muuttanut vaan saatiin silloin arvioksi 3,1kg. Tämä 3,1kg komeilee nyt neuvolakortissa vauvan tämän hetkisenä painona. Lääkäri kyllä sanoi, että painoarvio voi heittää noin puoli kiloa eikä ole ihan tarkka, mutta kyllä tuo meille (minulle ainakin) tuli yllätyksenä. Olin jotenkin aatellun, että tuon painoisena vauva sitten tammikuussa syntyy!

Lääkäri kehotti soittamaan neuvolaan ja varaamaan kolmen viikon päähän rv 38 uuden ajan. Häntäkin tais alkaa epäilyttämään, että jos tuo vauva vielä paljon kasvaa, et mahtuuko sittenkään alapäästä syntymään tai ainakin pitänee käynnistää sit tarpeeks ajoissa eikä päästää yli. Jäi mieleen lääkärin sanat, että ainakin, jos syntyy ennen rv38:aa niin normaali alatiesynnytys ei ole ongelma. Vähän alko nyt jännittää, miten iso vauveli siellä on kasvamassa. Miehen puolelta tainut periä pituutta ja painoa sit. Itse oon syntynyt kai reilu 3vk etuajassa n. rv 37 tienoilla ja painanut vai 2780g + pituus 46cm. Pikkusisko syntynyt täysaikaisena 48cm ja 3300g. Mies taas ollut 52cm ja vissiin reilu 4kg.
Mut kolmen viikon päästä siis edessä uusi paino-/synnytystapa-arvio, jos ei vauveli itse päätä tulla maailmaan jo ennen sitä. Kauhulla odotan, jos vauvan paino silloin huitelee jo 4kg tienoilla, et miten pahasti mun paikat tulee synnytyksessä repeemään. Jos siis joudun alakautta vauvan synnyttämään. Ultrakuvia ei saatu itselle mukaan tältä käynniltä.

Kyllä ollut alapää kipeä ja vihlonut paljon tuon tutkimuksen jäljiltä. Kävely oli eilen ja tänään vähän hankalaa, mutta jospa nuo kivut lähtis pois lepäilemällä. Kirjoittelen seuraavan kerran varmaan joulun jälkeen, kun on kyläilyt takana ja palattu arkeen. (Toivottavasti ei tarvitse tehdä tuttavuutta sairaaloihin joulun aikana. Sairaalakassin oon kyllä alustavasti jo pakannut ja ehkä saatan nakata sen varuilta auton kyytiin, kun lähdetään käymään jouluna yöreissu Mikkelissä...)

Mukavaa ja rauhaisaa joulun odotusta teille kaikille! <3

Parisuhdeongelmien päivitystä ja raskaden aikaisen masennuksen pohdiskelua

Heippa! En oo taas viikkoon jaksanut kirjoitella, kun olo on ollut niin väsynyt ja edelleen huonosti nukutut yöt verottaa voimia päivällä. Oon vähän mietiskelly, et tää väsymys yhdistettynä hormoneihin varmaan osaltaan vaikuttaa tähän mun ajoittaiseen alakuloiseen ja saamattomaan olotilaan. Miettinyt myös, et ei kai mulla oikeesti voi olla raskauden aikaista masennusta, et voiko tää olla lievää sellaista.

Yks ilta mulle tuli taas tosi paha mieli, kun mies vaan istu sohvalla musiikkia kuunnellen tabletti ja puhelin kourassa. Mulla ei ollut mitään tekemistä, kun olin jo kaikki ns. omat nettisivut ehtinyt selaamaan ja käymään läpi eikä mulla ollu ketään juttuseuraa. Mullakin on nyt puhelimessa whatsapp, mut ainoot keiden kaa siellä voisin jutella, on facebookin yhden mammaryhmän jäsenet. Ne kyl höpöttelee tuol whatsapp ryhmässä koko ajan, mut koen, että jään siitä vähän ulkopuoliseks ja et en jaksa niin paljoa olla jauhamassa raskaudesta ja vaivoista.

Menin sit itsekseni yläkertaan, kun tuli taas niin paha mieli ja itketti. Mies tuli jossain vaiheessa perässä ja pyys tulemaan sen kainaloon sängylle. Siinä sit itkeskelin ja avauduin sille, miten paha mieli mulla on ja miks oon niin surullinen. Kerroin, miten koen jääväni ulkopuolikseks/yksinäiseks sen seurassa, kun se viettää niin paljon aikaa omissa oloissaan ja sillä on kavereita ja juttuseuraa puhelimessa. Mulla taas ei oo ketään vaan ainoat, ketkä mulle soitteleekin on se ja äiti. Siskokaan ei enää pidä yhteyttä, kun asuu toisella puolen Suomea ja lähtee ihan kohta vaihto-opiskelee puoleks vuodeks toiselle puolelle maailmaa jne. Mies tuli ilmeisesti kans aika surulliseks, kun sekin alkoi itkemään. Itkeskeltiin yhdessä sit pitkään. Teki pahaa nähdä mies surullisena ja itkevänä.

Mulle tuli pari kertaa siinä tosi paha olo, kun mies sanoi mm. että se haluis mun vaan olevan onnellinen ja ettei se voi sitä mulle tarjota. Puoliks mä olin pelännytkin, että se sanois jotain tuollasta ja siks se mun sydämen lävistävä tikari ei tuntunu siinä hetkessä niin kivuliaalta. Pelkäsin jatkaako se tuota lausettaan siihen suuntaan, mitä syvällä sisimmässäni eniten pelkään. Ei jatkanut, mut musta tuntu että se jätti jotain sanomatta, et ihan kuin sanat/lauseet ois jääny vielä ilmaan roikkumaan. Kai se viittas kommenteillaan siihen, ettei se voi mulle kavereiks muuttua ja ehkä kokee osittain olevan syypää tilanteeseeni, kun meidän seurustelun alkuaikoina sen intin ja kaukosuhteen takia mun piti valita sen ja kavereiden/biletyksen väliltä.

Oisin toivonut kuulevani sen suusta vakuutteluja siitä, et se vielä rakastaa mua ja haluaa olla mun kanssa jne. Mut ei se sanonut mitään sellasta niin mun epävarmuus ei kokonaan kadonnut. Sanoin sille sit jossain vaiheessa myöhemmin, miten toivon sen sanovan sitten mulle suoraan, kun siitä alkaa tuntua, ettei se enää tykkää musta tai halua olla mun kanssa. Pessimistien minäni oli varautunut mielessäni siihen, että sanois siihen perään, et nyt siitä tuntuu siltä. Siinä ois ollu sille täydellinen hetki ja paikka kertoa, jos se ois vaikka alkanu kiinnostumaan muista tai jos ois ollu jotain tunnustettavaa. Mut ei, se sanoi vain Ok ja oli hiljaa. Sanoi sille viel, et mun itsetunto- ja -luottamus on nykyään siis näin heikoissa kantimisissa. Osittain mulle tuli nyt parempi olo, kun sain kunnolla avauduttua ja puhuttua sille ja sain viimein siltäkin puhetta takaisin. Mut kokonaan mun epävarmuus ei hälventynyt viel vaan viel jäi pieni pelko kytemään lähinnä noista sen tunnepuolen asioista, kun ei se niistä nyt mulle puhunut.

Tuon itkuisen keskustelun seurauksena mies lupas koettaa huomioida mua paremmin ja viettää vähemmän aikaa tabletilla/puhelimellaan. En halua rajoittaa sitä vaan tottakai hänellä pitää olla omaakin aikaa. Mun täytyy varmaan viel sanoa, miten toivoisin saavani enempi haleja ja rakkaudenosoituksia/hellyyttä vaikkei meillä nyt intiimiä kanssakäymistä olekaan (mun haluttomuuden, kipujen ja supistelujen takia), jotta mun ei tartte pelätä sen ajattelevan tätä meidän suhdetta vaan kaverillisena.

Mies ehdotti, et mun pitäis alkaa etsiä uusia kavereita. Joo'o, tiedän kyl, mut ei niitä kavereita noin vaan hankita tai löydy. Tässä mietin, et onkohan mulla masennusta, kun tuntuu niin ylivoimaisen uuvuttavalta koettaa lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin ja vaikka mennä tapaamaan heitä kaupungin toiselle laidalle. En oo mikään supersupliikki persoona vaan enempi sellanen kuuntelija. Uusien kavereiden ehkä ois hyvä olla puheliaita ja sellasia reippaita, jotta pääsis tutustumisessa alkuun. Oon niin kyllästynyt siihen, että jos koetan jotain keskustelua pitää yllä, kysellä asioita tai kertoa itse jotain niin sitten muut ei anna itsestään sitäkään vaan kaikki pitää nyhtämällä nyhtää heistä ulos. Ei sellaisten ihmisten kanssa voi rakentaa mitään syvällisempää ystävyyttä tai kaveruutta. Ja näitä pinnallisia tuttuja/kavereita mulle siis on vaan kertynyt ala-asteen jälkeen. Vaikuttaa varmaan myös, et mun aiemmat yritykset on aina päättyneet huonosti. Ei jaksaisi aina elätellä toiveita ja vain pettyä. Myös tuo viime vuoden suuri työpettymys vieläkin vaikuttaa ja on saanut mut paljon aremmaksi ja pelokkaammaksi. Pitäisi ehkä jossain vaiheessa kyl käydä juttelee näistä asioista psykologin tai jonkun ammattihenkilön kanssa. Ei se ainakaan mun oloa pahentais vaan helpottais.

Nyt meillä on mennyt ehkä vähän paremmin miehen kanssa tuon itkuillan jälkeen. Tai se vähän enempi kertoo, et keille se juttelee tai puhuu vaikka whatsappissa. Edelleen se kyl laittaa puhelinta piiloon, kun huomaan sen sitä käyttävän ja kääntää näytön niin etten vahingossakaan näe mitään. Mut eilen se kyl tuli pari kertaa antamaan mulle pusuja ja sanoi ohimennen, että se rakastaa mua. Katteli myös taas isompaa kämppää meille. Ja on töistä laittanut edes yhden viestin mulle siellä whatsapissa tyyliin toivotellut hyvää huomenta ja kysyny oonko jo herännyt. Et ehkä mun pitää vaan uskoa ja luottaa siihen :) Kauheeta miten jotenkin mun kyylätutka vaan aktivoituu aina, jos se lähtee yksin lenkille tai sanoo menevänsä kaverin luokse leffaa katsomaan. Pieni ääni sisälläni epäilee, puhuuko se totta vai huijaako. Mut pitää vaan karkottaa noi tyhmät ajatukset mielestä. Alku- ja keskiraskaudesta vähän jo ihmettelinkin, kun en itse huomannut, et ois ollu mitään raskaushormonien aiheuttamaa mielenmyllerrystä ta itkuisuutta. Ehkä nuo hormonit on alkanut sekoittaa mun päätä vasta nyt lopussa. Tulee kuitenkin aina parempi mieli, kun on saanut purkaa ajatuksiaan ees tänne blogiin kirjoittelemalla. En vaan halua ainakaan vielä sanoa mitään masennusepäilyistä neuvolassa, etten leimaudu tai joudu mitenkään "erityisseurantaan" jne...

Pieniä ongelmia parisuhteessa ja kavereiden kaikkoaminen

Otsikon mukaisesti aion tänään kirjoittaa mulle itselleni nyt erittäin ajankohtaisista aiheista ja käsitellä näitä purkaakseni omaa pahaa oloani. Oon nyt muutamana yön unettomana tuntina ehtinyt miettimään ja vatvomaan näitä asioita mielessäni liikaa. Oon nukkunut tosi huonosti taas koko viikon ja varmaan väsymyksen vuoksi mieli/olo on vähän alakuloinen ja surumielinen. Oisin mut on nyt vallannut kovin yksinäiset tunteet ja mietteet.

Oon ollut hieman surullinen siitä, millainen meidän parisuhde nyt on. Kun ollaan yhdessä kotona, kumpikin viettää enimmäkseen aikaa tabletilla/tietokoneella/puhelimella. Mies osti vähän aikaa sitte uuden PS4:n ja sillä pelaaminen on mulle yleensä ihan ok, jos ei ihan joka päivä ja koko ajan ole pelaamassa. Enempi syypää mun surulliseen oloon on se, kun hän otti syksyllä uuden älypuhelimen myötä käyttöön whatsupp-sovelluksen ja nyt ei voi mennä edes vessaan tai nukkumaan ilman puhelinta tai sovelluksessa viestittelyä.

Mulla itsellä ei ole whatsuppia käytössä enkä ole perehtynyt siihen juurikaan. Tiedän, että hänellä on siellä kaveriporukkansa ja työporukkansa kanssa keskusteluryhmät ja ainakin niissä viestittelee aktiivisesti. Mua loukkaa, et puhelin menee nykyään mun edelle. Jään sille kakkoseksi. Illalla nukkumaanmennessäkin puhelin on se viimeinen asia, mitä mies katselee ja luestelee. Kaipaisin itse sitä, että makkari ois rauhotettu näistä älyvempeleistä ja puhelinta käytettäisiin korkeintaan herätyksen laittamiseen. Joudun nykyään ruinaamaan sitä, että mies tulisi halaamaan tai hellittelemään mua. Intiimiläheisyys on vähentynyt tosi paljon raskausaikana, osittain siksi, et mulla ei oo ollu seksihalua yhtään ja enkä nyt loppuajasta varsinkaan jaksa aatellakaan mitään sellasta. Mulla on nykyään jatkuvasti jo ennakoivia supistuksia ja alavatsa niin kipeä, etten pysty rentoutumaan tai saamaan niitä pois mielestä. Jokainen kaipaa silti läheisyyttä ja kosketusta ja ärsyttää, kun mun pitää olla aina nyt se, joka sitä pyytää tai vaatii. Mies ei ikinä ole se, joka tulis vaikka ees sohvalle mun kylkeen kiinni istumaan tai alkais silitellä mun päätä vaan aina toisinpäin.

Tuon läheisyyden vähentyessä mieleen on väkisin hiipinyt mustasukkaisuus. Olen vähän mustasukkainen puhelimelle ja ihmisille, joiden kanssa hän sen kautta viestittelee. En voi täysin luottaa mieheeni nyt, kun hän käyttäytyy nykyään niin salamyhkäisesti puhelimensa kanssa! En ymmärrä miksei hän voi vastata ja kertoa kenelle tai mistä aiheista juttelee siellä. Laittaa usein puhelimensa hetkeksi pois, jos kysyn kenen kanssa juttelee tai tulen lähelle silloin, kun hänellä on siellä viestittely tai viestien lukeminen kesken, etten vain näe vahingossakaan mitään. Tulee väkisinkin olo, että haluaa salata jotain... :'( Tunnen oloni niin ulkopuoliseksi. Haluan luottaa häneen ja uskoa, että viestittely on harmitonta ja on vain kavereiden välistä. Mutta en vaan voi mitään, että tiettyinä hetkinä pelkään sen olevan jotain ns. väärää, kun hän ei suostu siitä kertomaan ja salailee sitä ja se on niin jatkuvaa. Ei hänkään varmasti voi väittää, ettei ole yhtään epäilyttävää, jos pitää ottaa puhelin mukaan jopa vessaan tai suihkuun ja viestitellä sielläkin. Ja puhelin pysyy siis lähellä ja kourassa koko ajan kotona niin makkarissa, lenkille lähtiessään kuin ruokakaupassa käydessä. Oon kyllästynyt huomauttamaan siitä jatkuvasti.

Ehkä on myös vilkkaan mielikuvituksen ja raskaushormonien tuotosta, mut yllättävän usein on alkanut tulla näitä "kauppa venähti töissä" ja mies tulee kotiin jopa tunnin myöhässä, yleensä puolituntia (On puhelinmyyjänä). Kaipa ne siellä töissä sit soittelee jotain maratonpuheluita asiakkaille. Normaalia on toki, että käy nykyään yksin reilun tunnin lenkeillä, kun ei musta ole enää kävely- tai lenkkiseuraksi. Firman pikkujouluissa hän viihtyi aamuun asti työkaverinsa (mies) luona tullen kotiin vasta kellon ollessa liki puoli kuusi. Jonkun epäilykset ois voineet herätä siitä, että villakangastakki oli täynnä jonkun vaalean koiran karvoja ja työkaverilla lemmikkinä musta kissa. Huomasin seuraavana päivänä takin karvat ja ihmettelin, mistä ne on oikeen tulleet. Ei osannut sanoa... Tuli sellainen olo, että tiesi, mutta ei kertonut. Kyllähän itse ainakin muistaisin, missä oon viime päivinä kulkenut ja mistä ne ois voineet tulla. Kai nää on kaikki ihan normaalia ja mulla ei oo syytä huoleen. Mut pessimistinen ja mustasukkainen puoliskoni kyllä osaa näiden perusteella luoda mielen perukoille muutamia mörköjä ja kuvitelmia, jotka horjuttaa luottamusta...

Kumpa toi mies tajuis, miten toi puhelimen käyttö ja salaileva käytös mua loukkaa ja miltä se voi pahimmillaan näyttää. Oon koettanut keskustella asiasta hänen kanssaan, mutta huonolla menestyksellä. Kokee mun varmasti vain nalkuttavan/valittavan aiheesta ja menee aina puolustuskannalle (hermostuu). Luulee myös varmasti nyt, kun jatkuvasta viestittelystä oon valittanut, että yrittäisin urkkia hänen puhelintaan tai viestittelyään. Haluan luottaa häneen, mutta pessimistisen ja masentuvaisuuteen taipuman luonteeni vuoksi pelkään valmiiksi aina myös pahinta. Sit jos jotain pahaa paljastuu niin oon osannu varautua siihen jo valmiiks ees osittain. On ok, jos kertois tai näyttäis mulle keiden kaa juttelee. Ei tartteis sen enempää kertoa. Loukkaa vaan, jos ne muut kaverit/tuttavuudet on niitä, joille purkaa mieltään ja sydäntään mun sijasta. Loukkaa se, ettei vaan voi kertoa tai vastata, jos häneltä jotain kysyy. Tiedän, että häntä stressaa ja ahdistaa vauvan syntymä ja tää perhetilanteen muutos. En oo miehelle nyt saanu sanottua, miten yksinäiseltä mun olo on alkanut tuntumaan. Hänellä on selkeästi sosiaalistaverkostoa eli ihmisiä (kavereita,työkavereita jne. ), joille viestittelee ja juttelee. Mulla ei ole nyt enää muita kuin hän. Oon nyt viime viikkoina huomannut, miten mun vähätkin kaverit on kaikonneet. Sen verran "sinisilmäinen" aion nyt olla, etten koeta urkkia hänen puhelintaan ilman lupaa tai päästää mustasukkaisuuden peikkoa valloilleen. Mut kyllä tästä aiheesta täytyy vielä keskustella, koska tää vaivaa mua liikaa ja mulla on niin paha olla. Alan olla aika väsynyt.

Kavereiden kaikkoamisesta olin kuullut jo ennakkoon. Monet esikoisen saaneet mammat on kertoneet, miten kaverit on vähentyneet ja karsiutuneet raskausaikana. Se ei mulle tullut siis yllätyksenä. Oon itse huono pitämään yhteyttä ja mulle on aiemmin riittänyt se, että on nähty vaikka vaan pari kertaa vuodessa joidenkin kanssa. Viikonloppuna huomasin, et mun ala-asteen aikainen kaveriporukka, jonka kanssa pidetty kerran tai pari vuodessa tyttöjen iltoja ja pikkujoulut, oli ollut keskenään pikkujouluilemassa eikä mua oltu pyydetty edes mukaan. Se satutti. Tiedän, että ollaan pidetty vähän yhteyttä, mutta se etteivät he olleen edes pyytäneet mua mukaan, sai mut surulliseksi. En varmaan pidä heihin enää mitään yhteyttä. Kellään heistä ei ole lapsia ja taitavat olla kaikki sinkkujakin. Ollaan kasvettu nyt selkeesti erilleen ja elämäntilanteet ei taida enää osua arvomaailmoineen yhteen. Myös pari muuta kaveria on lopettanut yhteydenpidon. Yhdellä ystävälläni ei kuulemma ole aikaa edes pieneen kahvittelutuokioon ennen tammikuun puolta väliä "joulu- ja työkiireiden vuoksi". Nyt mammalomalle jäädessäni mulla ei siis ole ketään, jonka voisin pyytää luokseni kahvittelemaan tai jonka luokse voisin itse mennä. Pitäisi koettaa löytää uutta seuraa ja jotain mammakavereita, joilla olisi samat elämäntilanteet menossa sitten, kun vauva on syntynyt. Mies on siis ainut ihminen kenelle voin päivisin jutella ja siksi oon ollut nyt niin surullinen/masentunut hänen käytöksestään ja en kestäisi, jos hän mua jotenkin pahasti loukkaisi... Varmaan tää kaikki on vaan ylireagointia ja johtuu hormoneista sekä jatkuvasta väsymyksestä.

Synnytysvalmennus ja synnytysvideo

Käytiin KYS:llä synnytysvalmennuksessa nyt jo, koska seuraava kerta olisi ollut vasta tammikuun 9. päivä ja siitä olisi ollut enää pari viikkoa laskettuun aikaan. Ei uskaltanut jättää viime tippaan, kun ajateltiin tuon valmennuksen kuitenkin olevan ensisynnyttäjälle hyödyksi ja sisältävän paljon tarpeellista tietoa.

Mua vähän kotona ehkä jo ahdisti lähteä sinne eikä olisi huvittanut. Mietitytti myös tilaisuuden luonne (2,5h luento auditoriossa) ja se miten siellä ajan saa kulumaan. Toivoin, ettei olisi tupaten täynnä ja hirveästi ihmisiä paikalla. En nykyään tykkää yhtään ihmispaljoudesta ja väkijoukoista.

Mentiin ajoissa Kysille. Jätettiin auto parkkihalliin ja taivastelin kalliita pysäköintihintoja (1€/30min eli vähintään 5€ parkkimaksua tuosta tilaisuudesta). Paljon näkyi masun kanssa taapertavia pareja ja oli helppo tunnistaa, ketkä oli auditorioon menossa, kun ei tuolla lauantaipäivänä muuten sairaalan normaaleja ajanvarauspotilaita ole lainkaan.

Auditorio ei onneksi ollut kovin täynnä ja saatiin istua väljästi omassa rauhassa. Muutaman puolitutun naaman bongasin joukosta; Asiakaspariskunta entiseltä työpaikaltani sekä eräs kaverinkaveri/myyjäkollega, jonka tapasin vuosi sitten kaverini polttareissa/häissä. Hassua, että olimme tuon kaverinkaverin kanssa nyt lähes samassa vaiheessa raskaana. Hän ei kyllä näyttänyt minua tunnistavan tai muistavan, joten enpä sit mennyt juttelemaan.

Tilaisuus alkoi aika tylsästi. Joku kätilö luki tekstiä suoraan dioista ja en oikein saanut siitä mitään uutta irti. Olin jo tietoinen esimerkiksi siitä milloin pitää lähteä sairaalaan ja mitkä merkit viittaavat synnytyksen käynnistymiseen. Miehelle varmaan tuli taas paljon uutta tietoa, joten toivottavasti hänelle jäi jotain mieleen. Aika tuntui matelevan. Kätilö näytti myös muutaman kuvan synnytyssaleista ja potilashuoneista. Ne näytti ihan kauheilta. 90-luku pompsahti silmille. Kysille on valmistunut nyt uusi hieno Kaari-sairaala ja synnytystilat ovat uusittuja ja moderneja, mutta niistä ei ollut vielä kuvia kuin vain pari lähes kalustamatonta. Nekin näyttivät mun silmiin ikäviltä kirkkaanpunaisen kiikkutuolin ja ammeen kanssa. Miksi ihmeessä sinne on pitänyt valita verenpunaiset huonekalut? Mua ois rauhoittanut nähdä kuvissa sinisen, valkoisen ja harmaan sävyjä punaisen, keltaisen ja vihreän sijaan. Potilashuoneet ja synnyttäneiden osastot sijaitsevat vanhalla puolella ja näyttivät kyllä aika ankeilta. Mun täytyy kyllä toivoa perhehuonetta ja toivoa, että silloin, kun olen synnyttämässä, ei ole ruuhkaa. En halua vierustoverin kanssa jaettua huonetta ja kaipaan takuulla sitä, että mies ois mun ja vauvan kanssa myös yöllä tukemassa/auttamassa. Oli myös ikävä kuulla, että kaksi huoneista sijaitsee vastapäisellä naistentautien osastolla. Ei oikein houkuttelisi joutua sinne, kun muistuttaisi abortista. Onneksi sinne puolelle laitetaan kuulemma yleensä nopeasti kotiutuvia uudelleen synnyttäviä, mikäli on tarvetta.

Mua jotenkin vähän ahdisti koko ajan. Itkettikin vähän tai oli sellainen paha olo. Räpelsin käsiäni; kynsinauhat ja kynnet sai kyytiä ja meni kauheen näköiseks tuon tilaisuuden aikana, kun mulla on pakkomielle räpeltää jotain enkä voi vaan istua nätisti paikallani. Mies koetti pitää mua kädestä kiinni, etten vois terrorisoida käsiäni koko ajan, mutta ei oikein onnistunut. Eka tuntu käsiteltiin synnytykseen liittyviä aiheita. Sit saatiin ne käsiteltyä ja toivoin väliaikaa/taukoa jo. Joku mies oli kattanut kahvikuppeja aulaan auditorioon tullessamme ja elättelin toiveita kahvitarjoiluista. Mut sit kätilö sanoikin, että nyt katsotaan sitten tuo synnytysvideo, joka on kuvattu sairaalassamme.

Synnytysvideon aluksi kätilö varoitteli, että on normaalia herkistyä ja hänellekin aina meinaa tulla tippa linssiin vaikka on videon nähnyt lukemattomia kertoja. Mua miltei itketti jo valmiiksi. Tiesin jo siinä vaiheessa, että en pysty pidättelemään itkua enää kauaa. Oli ahdistavaa katsoa videota. Ensin oli kuvaa tavallisesta pariskunnasta koirineen lenkillä jne. Sitten oli kuvattu, miten he saapuu sairaalaan ja asettuu ns. taloksi sinne eli vaihtaa sairaalakamppeet ja menee huoneeseensa oottelee synnytyksen etenemistä. Välillä kuvattiin kelloa; miten aika vaan kului ja kesti ennen kuin synnytys lähti kunnolla käyntiin. Sitä odotellessa nainen mm. kävi ammeessa, mies hieroi selkää ja makoilivat sängyllä jne. Mua ahdisti ajatella meidät heidän tilalleen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun varsinainen synnytysvaihe oli käynnissä ja naisella oli kipuja. Mun teki pahaa katsoa sitä ja koetin olla itkemättä. Pelkään jotenkin kipua ja etukäteen jo kammoan tilanteita, joissa muhun tulee sattumaan. Kuvittelin itseni siihen tilalle ja mietin, että tulen itse näyttämään ihan samalta ( eli kauhealta/tuskaiselta/kärsivältä), jos normaalisynnytys mulle suodaan. Synnytysympäristö ei näyttänyt viihtyisältä ja koko tilanne näin ulkopuolisena näytti epämukavalta. Oli myös todella piinallista nähdä ja kuvitella, miten pitkältä ja tuskaiselta aika esimerkiksi tuntuu, kun vauvan päätä koetetaan saada syntymään. Kauheaa nyt kuvitella, jos synnytyksessä meneekin kaikkine vaiheineen tosi pitkä aika vaikka vuorokausi! Itselle oli yllätys myös, miten oudolta juuri syntyvän vauvan pää näyttää. Se oli väriltään ihan harmaa. Itkin jo siinä vaiheessa, kun vauva ei ollut kokonaan syntynyt ja sitten itkin lisää, kun videolla vanhemmat saivat ensimmäistä kertaa vastasyntyneen syliin. Mulle yllätyksenä tuli sekin, että vauvan pää on synnyttyään niin epämuodostunut ja pitkulainen. Voinkohan saada oman lapsen näkyville vasta sitten, kun se on puhdistettu ja väriltään ns. normaali. Huomasin sivusilmällä miten mun vieressä mies näytti pyyhkivän kyyneleitä vauvan synnyttyä ja viimestään siinä vaiheessa romahdin totaalisesti hiljaa itkemään.

Video loppui pian sen jälkeen. Kätilö sanoi, että nyt pidetään pieni tauko ja suurin osa ihmisistä lähti käymään vessassa tai jalottelemassa. Ei ollut kahvitarjoilua. Mä koetin kasata itseäni videon jäljiltä, mutta se oli vaikeaa, koska olin niin ahdistuneessa mielentilassa ja oli ns. paha olla. Muutama muukin kyllä pyyhki varmasti kyyneliään ja kuulin salista muutamia niiskauksia, mutta olin luultavasti ainut, joka reagoi videoon noin "pahasti". Mies piti mua kädestä ja pyyhin silmiäni nenäliinalla. Sain kuiskattua miehelle, että mulle tuli tosi ahdistunut olo videosta. Toivoin, ettei ripsiväri leviäisi ja muut huomaisi poistuessa, miten olin itkenyt. Istuttiin koko tauko (oisko ollut vartti) paikoillamme ja mä kasailin itseäni sen ajan. En osannut etukäteen aatella, että tää synnytysvalmennus jotenkin laukaisis mussa noin voimakkaan reaktion. En ole aiemmin miettinyt synnytystä vielä lainkaan, ihan tarkoituksella en oo sillä asialla mieltäni vaivannut. Oon ajatellut, että luotan siihen, että kaikki tulee menemään niin hyvin kuin mahdollista ja kätilöt/lääkärit osaa sit sairaalassa neuvoa ja opastaa parhaiten. Et ehkä sitten voi vähän synnytystä ennakkoon miettiä, kun selviää synnytystapa-arviossa onko normaalisynnytys vai sektio omalla kohdalla todennäköisempi vaihtoehto.

Tauon jälkeen käsiteltiin lyhyesti vauvanuken avulla mm. vauvan kylvetysasentoa ja sitten pidempään imetystä eikä mulla ollut enää niin ahdistunut olo kuin luennon ekalla puolikkaalla. Mietin tuleeko mulle haasteita vauvan oikeaoppisessa kanniskelussa ja niskan tukemisessa mm. kylvetyksen ja vaipanvaihdon aikana. Meillä ei ole ahtaassa kylppärissä mahdollisuutta hoitopöytään ja pesukonekin on kapea päältä täytettävä, ettei sen päälle voi vauvaa laskea. Hoitotaso tulee pinnasängyn päälle ja siitä on vähän pitkä matka vessaan pyllynpesulle. Noh kaipa nuo hoitorutiinit muodostuu sit käytännössä ja vasta sitten selviää, miten ne meillä hoidetaan ja missä se vaippa vaihdetaan jne.

Imetyksestä; Vähän outoa oli nähdä kuvaa/videota, missä vastasyntynyt itse osaa hamuilla tiensä äidin tissille ja laittaa nännin suuhun. Olin luullut, että imetyksessä tarvitaan ekallakin kerralla äidin apua ja tissi pitää vaan tyrkätä vauvan suuhun. En tiennyt, että vauvat vaistomaisesti vois itsekin osata/hoksata sen! Imetysosio meni vähän ohi, kun saliin oli laitettu samaan aikaan kiertämään vauvanukke, jolla jokainen sai kokeilla sitä kylvetysotetta ja kanniskelua. Taisin pärjätä paremmin kuin mies. Se ei oikein kuulemma uskaltanut edes nukella kokeilla, miten sitä vauvaa voi sylissä pitää tai kantaa :D Aika pöljä, ois vaan rohkeesti kokeillu niin ei ois sitten ehkä arastellut tulevaa niin paljon. Sitä tais vähän pelottaa se nukke, kun oli niin oikean näköinen ja kokoinen. Kumpikaan meistä ei ole siis koskaan aiemmin pitänyt käsissään vastasyntynyttä (ei ainakaan muistikuvia ellen sit pikkulapsena ole saanut opastetusti(valvotusti pitää pikkusiskoa sylissä). Luulen, että meillä se tulee olemaan mies, jolta nuo vauvan kanniskelut ja pesut hoituu luonnollisemmpin, kun sillä on niin paljon isommat ja tukevammat kourat. On saanut harjotella meidän kissalla sylissä kanniskelua ja se sujuu siltä paljon paremmin kuin multa niin kyllä varmaan vauvakin tuntee olonsa turvalliseks sen käsissä, mikäli mieheltä vaan itseltä rohkeutta löytyy :) Mut ehkä mun äidinvaistot alussa opastaa sen verran paljon, et vauvaa oppii nopeasti käsittelemään oikein. Mieheltä se ehkä vaatii enemmän rohkeutta, kun heille ei synny samanlaista kontaktia/sidettä vauvaan synnytyksen tai imetyksen kautta.

Tilaisuus loppui vähän myöhässä. Olin vielä elätellyt toiveita, et ois ollu kahvitarjoilu ees tilaisuuden lopuks mutta ei. Siellä ne kahvikupit nökötti tyhjinä aulassa jotain toista tilaisuutta varten. Höh. Mulla oli vessahätä, mut päätin käydä vasta kotona, kun audiotorin vessoissa ois varmasti jonot ja nyt ehdittäisiin juuri poistumaan parkkihallista 5€ pysäköintimaksulla ennen kuin se vaihtuu seuraavan puolituntisen puolelle ellei lippukassalla ole pitkää jonoa. Ehdittiin, jäi ehkä 1-2 minuutista kiinni, ettei ois menny yhtä euroa lisää. Säästö se on pienikin säästö :D Outoa oli, ettei lippuautomaatti kuulemma pyytänyt miehen pankkikortin pinkoodia vaan otti maksun suoraan (niin mies ainakin väitti).

Näin jälkiviisaana olisin jättänyt tilaisuuden väliin. Se vain lisäsi ahdistusta ja pelkoa synnytystä kohtaan vaikka aiemmin en sellaista ollut kokenut. Päätin, että koetan unohtaa koko luennon enkä mieti synnytystä vielä ollenkaan. Jos joku muu on yhtä herkkä kuin minä tai luulee mahdollisesti ahdistuvansa synnytyksen ajattelemisesta/näkemisestä jne. niin suosittelen jättämään tuon synnytysvalmennuksen väliin. Siellä ei tullut niin paljoa uutta tietoa, jota en olisi etukäteen jo netistä saanut selville tai mitä ei nopealla googlaillulla saisi tietoonsa. Synnytyspelkoa tuo ei ainakaan mun mielestä lievennä, et sellaisesta kärsiville en suosittele osallistumista. Pikemminkin aloin pohtia, pitäiskö ehkä varata aikaa synnytyspelkopolille, mikäli synnytystapa-arvion tuomio on selkeästi normaalisynnytys. Tällä hetkellä toivon suunniteltua sektiota.