Pieniä ongelmia parisuhteessa ja kavereiden kaikkoaminen

Otsikon mukaisesti aion tänään kirjoittaa mulle itselleni nyt erittäin ajankohtaisista aiheista ja käsitellä näitä purkaakseni omaa pahaa oloani. Oon nyt muutamana yön unettomana tuntina ehtinyt miettimään ja vatvomaan näitä asioita mielessäni liikaa. Oon nukkunut tosi huonosti taas koko viikon ja varmaan väsymyksen vuoksi mieli/olo on vähän alakuloinen ja surumielinen. Oisin mut on nyt vallannut kovin yksinäiset tunteet ja mietteet.

Oon ollut hieman surullinen siitä, millainen meidän parisuhde nyt on. Kun ollaan yhdessä kotona, kumpikin viettää enimmäkseen aikaa tabletilla/tietokoneella/puhelimella. Mies osti vähän aikaa sitte uuden PS4:n ja sillä pelaaminen on mulle yleensä ihan ok, jos ei ihan joka päivä ja koko ajan ole pelaamassa. Enempi syypää mun surulliseen oloon on se, kun hän otti syksyllä uuden älypuhelimen myötä käyttöön whatsupp-sovelluksen ja nyt ei voi mennä edes vessaan tai nukkumaan ilman puhelinta tai sovelluksessa viestittelyä.

Mulla itsellä ei ole whatsuppia käytössä enkä ole perehtynyt siihen juurikaan. Tiedän, että hänellä on siellä kaveriporukkansa ja työporukkansa kanssa keskusteluryhmät ja ainakin niissä viestittelee aktiivisesti. Mua loukkaa, et puhelin menee nykyään mun edelle. Jään sille kakkoseksi. Illalla nukkumaanmennessäkin puhelin on se viimeinen asia, mitä mies katselee ja luestelee. Kaipaisin itse sitä, että makkari ois rauhotettu näistä älyvempeleistä ja puhelinta käytettäisiin korkeintaan herätyksen laittamiseen. Joudun nykyään ruinaamaan sitä, että mies tulisi halaamaan tai hellittelemään mua. Intiimiläheisyys on vähentynyt tosi paljon raskausaikana, osittain siksi, et mulla ei oo ollu seksihalua yhtään ja enkä nyt loppuajasta varsinkaan jaksa aatellakaan mitään sellasta. Mulla on nykyään jatkuvasti jo ennakoivia supistuksia ja alavatsa niin kipeä, etten pysty rentoutumaan tai saamaan niitä pois mielestä. Jokainen kaipaa silti läheisyyttä ja kosketusta ja ärsyttää, kun mun pitää olla aina nyt se, joka sitä pyytää tai vaatii. Mies ei ikinä ole se, joka tulis vaikka ees sohvalle mun kylkeen kiinni istumaan tai alkais silitellä mun päätä vaan aina toisinpäin.

Tuon läheisyyden vähentyessä mieleen on väkisin hiipinyt mustasukkaisuus. Olen vähän mustasukkainen puhelimelle ja ihmisille, joiden kanssa hän sen kautta viestittelee. En voi täysin luottaa mieheeni nyt, kun hän käyttäytyy nykyään niin salamyhkäisesti puhelimensa kanssa! En ymmärrä miksei hän voi vastata ja kertoa kenelle tai mistä aiheista juttelee siellä. Laittaa usein puhelimensa hetkeksi pois, jos kysyn kenen kanssa juttelee tai tulen lähelle silloin, kun hänellä on siellä viestittely tai viestien lukeminen kesken, etten vain näe vahingossakaan mitään. Tulee väkisinkin olo, että haluaa salata jotain... :'( Tunnen oloni niin ulkopuoliseksi. Haluan luottaa häneen ja uskoa, että viestittely on harmitonta ja on vain kavereiden välistä. Mutta en vaan voi mitään, että tiettyinä hetkinä pelkään sen olevan jotain ns. väärää, kun hän ei suostu siitä kertomaan ja salailee sitä ja se on niin jatkuvaa. Ei hänkään varmasti voi väittää, ettei ole yhtään epäilyttävää, jos pitää ottaa puhelin mukaan jopa vessaan tai suihkuun ja viestitellä sielläkin. Ja puhelin pysyy siis lähellä ja kourassa koko ajan kotona niin makkarissa, lenkille lähtiessään kuin ruokakaupassa käydessä. Oon kyllästynyt huomauttamaan siitä jatkuvasti.

Ehkä on myös vilkkaan mielikuvituksen ja raskaushormonien tuotosta, mut yllättävän usein on alkanut tulla näitä "kauppa venähti töissä" ja mies tulee kotiin jopa tunnin myöhässä, yleensä puolituntia (On puhelinmyyjänä). Kaipa ne siellä töissä sit soittelee jotain maratonpuheluita asiakkaille. Normaalia on toki, että käy nykyään yksin reilun tunnin lenkeillä, kun ei musta ole enää kävely- tai lenkkiseuraksi. Firman pikkujouluissa hän viihtyi aamuun asti työkaverinsa (mies) luona tullen kotiin vasta kellon ollessa liki puoli kuusi. Jonkun epäilykset ois voineet herätä siitä, että villakangastakki oli täynnä jonkun vaalean koiran karvoja ja työkaverilla lemmikkinä musta kissa. Huomasin seuraavana päivänä takin karvat ja ihmettelin, mistä ne on oikeen tulleet. Ei osannut sanoa... Tuli sellainen olo, että tiesi, mutta ei kertonut. Kyllähän itse ainakin muistaisin, missä oon viime päivinä kulkenut ja mistä ne ois voineet tulla. Kai nää on kaikki ihan normaalia ja mulla ei oo syytä huoleen. Mut pessimistinen ja mustasukkainen puoliskoni kyllä osaa näiden perusteella luoda mielen perukoille muutamia mörköjä ja kuvitelmia, jotka horjuttaa luottamusta...

Kumpa toi mies tajuis, miten toi puhelimen käyttö ja salaileva käytös mua loukkaa ja miltä se voi pahimmillaan näyttää. Oon koettanut keskustella asiasta hänen kanssaan, mutta huonolla menestyksellä. Kokee mun varmasti vain nalkuttavan/valittavan aiheesta ja menee aina puolustuskannalle (hermostuu). Luulee myös varmasti nyt, kun jatkuvasta viestittelystä oon valittanut, että yrittäisin urkkia hänen puhelintaan tai viestittelyään. Haluan luottaa häneen, mutta pessimistisen ja masentuvaisuuteen taipuman luonteeni vuoksi pelkään valmiiksi aina myös pahinta. Sit jos jotain pahaa paljastuu niin oon osannu varautua siihen jo valmiiks ees osittain. On ok, jos kertois tai näyttäis mulle keiden kaa juttelee. Ei tartteis sen enempää kertoa. Loukkaa vaan, jos ne muut kaverit/tuttavuudet on niitä, joille purkaa mieltään ja sydäntään mun sijasta. Loukkaa se, ettei vaan voi kertoa tai vastata, jos häneltä jotain kysyy. Tiedän, että häntä stressaa ja ahdistaa vauvan syntymä ja tää perhetilanteen muutos. En oo miehelle nyt saanu sanottua, miten yksinäiseltä mun olo on alkanut tuntumaan. Hänellä on selkeästi sosiaalistaverkostoa eli ihmisiä (kavereita,työkavereita jne. ), joille viestittelee ja juttelee. Mulla ei ole nyt enää muita kuin hän. Oon nyt viime viikkoina huomannut, miten mun vähätkin kaverit on kaikonneet. Sen verran "sinisilmäinen" aion nyt olla, etten koeta urkkia hänen puhelintaan ilman lupaa tai päästää mustasukkaisuuden peikkoa valloilleen. Mut kyllä tästä aiheesta täytyy vielä keskustella, koska tää vaivaa mua liikaa ja mulla on niin paha olla. Alan olla aika väsynyt.

Kavereiden kaikkoamisesta olin kuullut jo ennakkoon. Monet esikoisen saaneet mammat on kertoneet, miten kaverit on vähentyneet ja karsiutuneet raskausaikana. Se ei mulle tullut siis yllätyksenä. Oon itse huono pitämään yhteyttä ja mulle on aiemmin riittänyt se, että on nähty vaikka vaan pari kertaa vuodessa joidenkin kanssa. Viikonloppuna huomasin, et mun ala-asteen aikainen kaveriporukka, jonka kanssa pidetty kerran tai pari vuodessa tyttöjen iltoja ja pikkujoulut, oli ollut keskenään pikkujouluilemassa eikä mua oltu pyydetty edes mukaan. Se satutti. Tiedän, että ollaan pidetty vähän yhteyttä, mutta se etteivät he olleen edes pyytäneet mua mukaan, sai mut surulliseksi. En varmaan pidä heihin enää mitään yhteyttä. Kellään heistä ei ole lapsia ja taitavat olla kaikki sinkkujakin. Ollaan kasvettu nyt selkeesti erilleen ja elämäntilanteet ei taida enää osua arvomaailmoineen yhteen. Myös pari muuta kaveria on lopettanut yhteydenpidon. Yhdellä ystävälläni ei kuulemma ole aikaa edes pieneen kahvittelutuokioon ennen tammikuun puolta väliä "joulu- ja työkiireiden vuoksi". Nyt mammalomalle jäädessäni mulla ei siis ole ketään, jonka voisin pyytää luokseni kahvittelemaan tai jonka luokse voisin itse mennä. Pitäisi koettaa löytää uutta seuraa ja jotain mammakavereita, joilla olisi samat elämäntilanteet menossa sitten, kun vauva on syntynyt. Mies on siis ainut ihminen kenelle voin päivisin jutella ja siksi oon ollut nyt niin surullinen/masentunut hänen käytöksestään ja en kestäisi, jos hän mua jotenkin pahasti loukkaisi... Varmaan tää kaikki on vaan ylireagointia ja johtuu hormoneista sekä jatkuvasta väsymyksestä.