Parisuhdeongelmien päivitystä ja raskaden aikaisen masennuksen pohdiskelua

Heippa! En oo taas viikkoon jaksanut kirjoitella, kun olo on ollut niin väsynyt ja edelleen huonosti nukutut yöt verottaa voimia päivällä. Oon vähän mietiskelly, et tää väsymys yhdistettynä hormoneihin varmaan osaltaan vaikuttaa tähän mun ajoittaiseen alakuloiseen ja saamattomaan olotilaan. Miettinyt myös, et ei kai mulla oikeesti voi olla raskauden aikaista masennusta, et voiko tää olla lievää sellaista.

Yks ilta mulle tuli taas tosi paha mieli, kun mies vaan istu sohvalla musiikkia kuunnellen tabletti ja puhelin kourassa. Mulla ei ollut mitään tekemistä, kun olin jo kaikki ns. omat nettisivut ehtinyt selaamaan ja käymään läpi eikä mulla ollu ketään juttuseuraa. Mullakin on nyt puhelimessa whatsapp, mut ainoot keiden kaa siellä voisin jutella, on facebookin yhden mammaryhmän jäsenet. Ne kyl höpöttelee tuol whatsapp ryhmässä koko ajan, mut koen, että jään siitä vähän ulkopuoliseks ja et en jaksa niin paljoa olla jauhamassa raskaudesta ja vaivoista.

Menin sit itsekseni yläkertaan, kun tuli taas niin paha mieli ja itketti. Mies tuli jossain vaiheessa perässä ja pyys tulemaan sen kainaloon sängylle. Siinä sit itkeskelin ja avauduin sille, miten paha mieli mulla on ja miks oon niin surullinen. Kerroin, miten koen jääväni ulkopuolikseks/yksinäiseks sen seurassa, kun se viettää niin paljon aikaa omissa oloissaan ja sillä on kavereita ja juttuseuraa puhelimessa. Mulla taas ei oo ketään vaan ainoat, ketkä mulle soitteleekin on se ja äiti. Siskokaan ei enää pidä yhteyttä, kun asuu toisella puolen Suomea ja lähtee ihan kohta vaihto-opiskelee puoleks vuodeks toiselle puolelle maailmaa jne. Mies tuli ilmeisesti kans aika surulliseks, kun sekin alkoi itkemään. Itkeskeltiin yhdessä sit pitkään. Teki pahaa nähdä mies surullisena ja itkevänä.

Mulle tuli pari kertaa siinä tosi paha olo, kun mies sanoi mm. että se haluis mun vaan olevan onnellinen ja ettei se voi sitä mulle tarjota. Puoliks mä olin pelännytkin, että se sanois jotain tuollasta ja siks se mun sydämen lävistävä tikari ei tuntunu siinä hetkessä niin kivuliaalta. Pelkäsin jatkaako se tuota lausettaan siihen suuntaan, mitä syvällä sisimmässäni eniten pelkään. Ei jatkanut, mut musta tuntu että se jätti jotain sanomatta, et ihan kuin sanat/lauseet ois jääny vielä ilmaan roikkumaan. Kai se viittas kommenteillaan siihen, ettei se voi mulle kavereiks muuttua ja ehkä kokee osittain olevan syypää tilanteeseeni, kun meidän seurustelun alkuaikoina sen intin ja kaukosuhteen takia mun piti valita sen ja kavereiden/biletyksen väliltä.

Oisin toivonut kuulevani sen suusta vakuutteluja siitä, et se vielä rakastaa mua ja haluaa olla mun kanssa jne. Mut ei se sanonut mitään sellasta niin mun epävarmuus ei kokonaan kadonnut. Sanoin sille sit jossain vaiheessa myöhemmin, miten toivon sen sanovan sitten mulle suoraan, kun siitä alkaa tuntua, ettei se enää tykkää musta tai halua olla mun kanssa. Pessimistien minäni oli varautunut mielessäni siihen, että sanois siihen perään, et nyt siitä tuntuu siltä. Siinä ois ollu sille täydellinen hetki ja paikka kertoa, jos se ois vaikka alkanu kiinnostumaan muista tai jos ois ollu jotain tunnustettavaa. Mut ei, se sanoi vain Ok ja oli hiljaa. Sanoi sille viel, et mun itsetunto- ja -luottamus on nykyään siis näin heikoissa kantimisissa. Osittain mulle tuli nyt parempi olo, kun sain kunnolla avauduttua ja puhuttua sille ja sain viimein siltäkin puhetta takaisin. Mut kokonaan mun epävarmuus ei hälventynyt viel vaan viel jäi pieni pelko kytemään lähinnä noista sen tunnepuolen asioista, kun ei se niistä nyt mulle puhunut.

Tuon itkuisen keskustelun seurauksena mies lupas koettaa huomioida mua paremmin ja viettää vähemmän aikaa tabletilla/puhelimellaan. En halua rajoittaa sitä vaan tottakai hänellä pitää olla omaakin aikaa. Mun täytyy varmaan viel sanoa, miten toivoisin saavani enempi haleja ja rakkaudenosoituksia/hellyyttä vaikkei meillä nyt intiimiä kanssakäymistä olekaan (mun haluttomuuden, kipujen ja supistelujen takia), jotta mun ei tartte pelätä sen ajattelevan tätä meidän suhdetta vaan kaverillisena.

Mies ehdotti, et mun pitäis alkaa etsiä uusia kavereita. Joo'o, tiedän kyl, mut ei niitä kavereita noin vaan hankita tai löydy. Tässä mietin, et onkohan mulla masennusta, kun tuntuu niin ylivoimaisen uuvuttavalta koettaa lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin ja vaikka mennä tapaamaan heitä kaupungin toiselle laidalle. En oo mikään supersupliikki persoona vaan enempi sellanen kuuntelija. Uusien kavereiden ehkä ois hyvä olla puheliaita ja sellasia reippaita, jotta pääsis tutustumisessa alkuun. Oon niin kyllästynyt siihen, että jos koetan jotain keskustelua pitää yllä, kysellä asioita tai kertoa itse jotain niin sitten muut ei anna itsestään sitäkään vaan kaikki pitää nyhtämällä nyhtää heistä ulos. Ei sellaisten ihmisten kanssa voi rakentaa mitään syvällisempää ystävyyttä tai kaveruutta. Ja näitä pinnallisia tuttuja/kavereita mulle siis on vaan kertynyt ala-asteen jälkeen. Vaikuttaa varmaan myös, et mun aiemmat yritykset on aina päättyneet huonosti. Ei jaksaisi aina elätellä toiveita ja vain pettyä. Myös tuo viime vuoden suuri työpettymys vieläkin vaikuttaa ja on saanut mut paljon aremmaksi ja pelokkaammaksi. Pitäisi ehkä jossain vaiheessa kyl käydä juttelee näistä asioista psykologin tai jonkun ammattihenkilön kanssa. Ei se ainakaan mun oloa pahentais vaan helpottais.

Nyt meillä on mennyt ehkä vähän paremmin miehen kanssa tuon itkuillan jälkeen. Tai se vähän enempi kertoo, et keille se juttelee tai puhuu vaikka whatsappissa. Edelleen se kyl laittaa puhelinta piiloon, kun huomaan sen sitä käyttävän ja kääntää näytön niin etten vahingossakaan näe mitään. Mut eilen se kyl tuli pari kertaa antamaan mulle pusuja ja sanoi ohimennen, että se rakastaa mua. Katteli myös taas isompaa kämppää meille. Ja on töistä laittanut edes yhden viestin mulle siellä whatsapissa tyyliin toivotellut hyvää huomenta ja kysyny oonko jo herännyt. Et ehkä mun pitää vaan uskoa ja luottaa siihen :) Kauheeta miten jotenkin mun kyylätutka vaan aktivoituu aina, jos se lähtee yksin lenkille tai sanoo menevänsä kaverin luokse leffaa katsomaan. Pieni ääni sisälläni epäilee, puhuuko se totta vai huijaako. Mut pitää vaan karkottaa noi tyhmät ajatukset mielestä. Alku- ja keskiraskaudesta vähän jo ihmettelinkin, kun en itse huomannut, et ois ollu mitään raskaushormonien aiheuttamaa mielenmyllerrystä ta itkuisuutta. Ehkä nuo hormonit on alkanut sekoittaa mun päätä vasta nyt lopussa. Tulee kuitenkin aina parempi mieli, kun on saanut purkaa ajatuksiaan ees tänne blogiin kirjoittelemalla. En vaan halua ainakaan vielä sanoa mitään masennusepäilyistä neuvolassa, etten leimaudu tai joudu mitenkään "erityisseurantaan" jne...