Jos raskausasiat rullaavat omalla painollaan ja välillä unohtaa melkein olevansa raskaana, on ajateltavaa kyllä muissa asioissa ihan tarpeeksi.
Ehkä eniten nyt huolettaa ja surettaa ukkini tila. Hänellä todettiin pari vuotta sitten alzheimerin tauti ja sain nyt kuulla, että hän alkaa olla siinä kunnossa, että hänet pitäisi saada hoitoon. Mummoni on häntä tähän asti kotona hoitanut, mutta nyt tätini oli heillä kesälomallaan pari viikkoa kylässä ja totesi, että ei ukki enää pärjää kotona. Mummo on sellainen, ettei hän apua osaa pyytää eikä varmaan halua ukkia hoitoon laittaa vaikka kotona hänen kanssaan asuminen on takuulla käynyt jo hankalaksi ja raskaaksi.
Miehelleni juuri viime viikolla sanoin, että toivottavasti porukat ja mummo älyäis ja raaskis laittaa ukin hoitolaitokseen asumaan ajoissa ennen kuin mummo kuluttanut kaiken energiansa ukkiin ja tilanne on päässyt liian pahaksi. No pari päivää tuon jälkeen isäni kertoi, että nyt he ovat siskonsa kanssa päättäneet hakea ukille hoitopaikkaa, kun siskokin on nähnyt ukin nykyisen kunnon ja tilan. Iskä oli tuota hoitoa miettinyt jo alkutalvesta asti, kun joutui mummon lomamatkan aikana ukkia käymään hoivaamassa. Mulle eivät tietenkään kertoneet mitään aiemmin, mikä on perheessämme erittäin tavallista. Raivostuttavaa!
En tarkkaan tiedä, missä vaiheessa ukin alzheimer on, mutta varmasti tilanne on jo keskivaikea, kun netistä sairaudesta lueskelin. Olen pitkään jo hämmästellyt, miten mummo uskaltaa asioille lähtiessään jättää ukin itsekseen kotiin ja käydä yksin ulkoilemassa. Tilanteeseen ei ihan heti ole tulossa muutosta, koska täällä hoitopaikkoihin on todella pitkät jonot. Ensi viikolla sentään joku sosiaalihoitaja/-henkilö tulee tilannetta arvioimaan ja sen jälkeen varmaan selviää, miten tilanne alkaa edetä.
On surullista, että kohta ukkini ei varmaan enää muista minua. Miestäni hän ei enää ole tunnistanut ilmeisesti muutamiin vuosiin (yhdessä oltu 5,5vuotta) ja jos ukki vielä tammikuussa elossa on, niin ei varmasti meidän lastamme muista vaikka näkisi. Ukki on minulle jo vuosia vinkkaillut, että haluaisi nähdä lapsenlapsia ja etten minä niitä hänelle hoitoon uskaltaisi antaa. En kyllä uskaltaisi enkä mummollekaan, kun kummallakin on ikää jo niin paljon ja mummon muisti on myös ruvennut selkeästi jo huononemaan. Ukki on jo yli 90-vuotias, joten hänellä on pitkä elämä takana eikä dementia/muistisairaus tule yllätyksenä. Toivon, että hän kuolisi pois ennen kuin sairaus on edennyt siihen pahimpaan vaiheeseen, ettei hän enää muista/tunnista ketään ja makaa vain vuodepotilaana muiden hoidon varassa. Mutta pahoin pelkään, että joudumme tuon vaiheen vielä näkemään, koska ikäisekseen hän on muuten aina ollut terve/hyväkuntoinen ja käynyt tähän asti päivittäisiä kävelylenkkejä tekemässä.
Vähän eritasoisena murheena meillä on nyt ollut auton vaihto ja uuden valinta. Nykyiseen pieneen kaupunkikaaramme ei vauvaa tarvikkeineen saa sopimaan eikä esim. vaunut sopisi takakonttiin, kun siinä ei sellaista ole kuin nimeksi :D Miehelläni ja minulla on vähän tullut kiistaa sopivasta ajokista eikä kovin helposti olla päästy yksimielisyyteen. Minun ehdottomina kriteereinä uudelle autolle on pieni kaupunkikulutus (ja co2-päästöt) ja auton pituuden tulee olla max. noin 4,3m. En halua isoa farkkua tai mitään jättiautoa vaan sen tulee olla sellainen, että minäkin uskallan sillä ajella ja osaan sen parkkeerata. Mulla on pituudestani johtuen vähän hankalaa löytää sopivaa autoa tai säätää ajoasentoa optimaalliseksi. En myöskään hahmota kovin hyvin auton mittoja, koska en kuskin paikalta edes näe auton keulaa. En siis pidä itseäni kovin taitavana ajajana ja pelkään parkkeerausta, kun en ole sitä paljon harrastanut. Meillä minä olen ollut se joka päivittäin on kulkenut autolla työmatkat ja siksi haluan, että myös uudella ajokilla se olisi helppoa ja mahdun kääntämään auton työpaikkani ahtaassa pihassa.
Yhtä miehen suosikkiautoa käytiin alkuviikosta koeajamassa ja hän oli sitä ajettuaan jo niin innoissaan ja tykästynyt siihen. Meinasi tulla isompikin kiista, kun minä aloin säätämään penkkiä itselleni sopivaksi ja starttaamaan autoa koeajovuoroani varten ja samalla tokaisin, että tämä ei ole hyvä. Mies alkoi kitistä ja suuttui, kun heti tyrmään sen suosikkiauton noin. Ei ole Seat Leonia suunniteltu 150cm kuskia huomioiden. Sain kyllä penkin säädettyä riittävän eteen ja ylös, että ylsin polkimille. Rattiakin sai laskettua, jotta se asettuisi optimaallisemmin. Selkänoja myös ihan ok. MUTTA. On aika hemmetin vaikea ja epämukava ajaa autolla, jossa polvet on kiinni ja kolisee ratin kiinnikekoteloon vai mikä liekään se nimeltään on! Joka kerta, kun polkimia käytti niin polvet otti epämukavasti kiinni. Mies ei ilmeisesti alkuun suostunut uskomaan, että asia on tosiaan noin ja pystyn sen perusteella heti tyrmäämään auton, mutta ymmärsi asian viimeistään autoliikkeessä, kun myyjälle asiasta mainitsimme. Myyjä nimittäin koeistutti mua seuraavana ainakin 10:ssä eri ajokissa ja kaikissa muissa ajoasennon sai säädettyä huomattavasti paremmaksi eikä muissa polvet kolissut rattiin kuin tietysti vain juuri tuossa Seat Leonissa! Tietenkin juuri sellainen auto, mikä oli valittu koeajoon, oli ainut totaalisen epäsopiva ylläriylläri -_-'' No samalla istuinkokeilulla kyllä pystyin melkein tyrmäämään myös Seat Ibizan, koska siinäkin vähän ehkä polvet otti kiinni mutta ei niin pahasti kuin Leonissa. Eli Seat-automerkki noiden kahden automallin perusteella on nyt kokonaan hyllytetty.
Toinen automalli/merkki, mikä nyt ehkä on kokonaan hyllytetty on myös Volkswagen Golf, koska siinä hitusen joudun kurottelemaan kytkintä pohjaan painaessa. Golf + muistaakseni oli parempi, mutta tuskin katselemme noin volkkareitakaan enää.
Parhaiten mieleen jäi Peugeotit. Ne oli tällaiselle lyhyelle puolitoistametriselle todella mukavat ja hyvät ensinnäkin istua ja säädöt sai hyvin kohdalleen! Miestä kyllä kismitti, kun kehuin niin noin Peugeoteja, hän ei tainnut tykätä niiden ulkonäöstä tai ominaisuuksista jne. Häntä nyt ketuttaa, kun joudutaan valkkaamaan autoa sen mukaan, mikä sopii minulle... Muita autoja ei vielä siis koeajettu, koska olimme liian väsyneet ja halusimme mennä kotiin tutkailemaan ja pohtimaan seuraavaa valintaa. Mies kun oli jo niin vahvasti ajatellut jonkun Seatin olevan seuraavana autona ja nyt joutui pahasti pettymään.
Vähän mietityttää, että miten mahdun ison mahani kanssa ratin taakse loppuraskaudesta, kun nyt joudun joka mallissa säätämään penkin oikeastaan niin eteen kuin sen vaan saa. Joistain koeistumistani ja minun säädöillä laitetuista autoista en itsekään meinannut mahtua ulos ilman, että penkkiä sääti kauemmaksi. Ja joissain en edes yltänyt muut säädöt tehtyäni siihen vipuun, josta penkkiä taaksepäin saisi siirrettyä! :D Että ei ole ihan helppoa olla autokaupoilla näin lyhyenä ihmisenä.
Käymme varmaan seuraavaksi koeajamassa Opel Astraa. Sellaista en vielä ehtinyt koeistua, joten toivottavasti se ei tuota pettymystä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti